Oppia tuntemaan uudelleen

Mä yritän miettiä mitä se on oppia tuntemaan uudelleen. Oppia se mitä on ihastumisen ilo, oppia se jännittävä perhosia vatsassa tunne, tuntea sitä ihmeellistä hyvänoloista ikävää ja kaipuuta. Pohtia mitähän se musta nyt ajattelee ja myhäillä hiljaa mielessään kun joku on ihana ja kiva. Missä vaiheessa tätä itsenäistymistä tulee se tunne että on valmis taas päästämään jonkun ihmisen niin lähelle pelkäämättä sitä että tulen pahasti satutetuksi? Olen oppinut miten ihmissuhteissa saadaan pahasti turpaan ja olen nähnyt ne pienet hetket siitä mitä on olla helvetin onnellinen jonkun kanssa. Missä vaiheessa sitä uskaltaa ja haluaa kokeilla uudelleen? Päässä pyörii ajatus että en halua enää ikinä tuntea. Miksi se onkin niin helvetin vaikeaa luottaa muihin ja päästää joku siihen viereen nukkumaan ja itse nukahtaa ajatukseen että nyt on hyvä ja turvallinen olla. Koska loppuu se pelkääminen siitä että en ole tarpeeksi hyvä ja jään vain toiseksi? Missä vaiheessa rehellisesti voi sanoa että kaikki menneet tunteet on käsitelty ja on valmis oppimaan uudelleen? Selkäpiitä kiipeää ajatus siitä että näin se on tarkoitettu olevan ja olen yksin. En pelkää olla yksin, pelkään olevani tunteeton. En tiedä missä menee se raja ihmisen lähelle päästämisessä ja pois työntämisessä. Halu juosta karkuun iskee välittömästi jos ajattelee liian pitkälle sitä että joku haluaisi olla enemmän ja lähempänä. Hypoteettisesti asiaa pyöritellen mielessä pakokauhua silmiin katoen silti jään miettimään mitä haluan tuntea. Helpompaa on sanoa mitä en ehdottomasti halua. Pää pyörällä miettien miten saisin itseni siihen asemaan että tiedän mitä haluan ja mitä haluan tuntea. Yöllinen kaipuu tuttuun ja turvalliseen ei enää tule. Se on osittaista halua päästä eteenpäin ja tuntea itsensä paremmin. Missä minä olen ja mitä tunnen? Helvetillisessä määrin hyviä kysymyksiä ihan väärään aikaan..