oikeasta väärään

Mitä mietin? Mietin kaikkea tätä paskaa missä pitää ihmisen velloa tunteakseen. Mietin sitä kaikkea mitä matkan varrella olen saanut kokea. Miten kaikki positiivisuus on imetty irti viimeistä pisaraa myöten. Mietin niitä risteyksiä missä olisi pitänyt kävellä toiseen suuntaan. Mietin mitä virheitä tässä on tullut tehtyä. Mitä sitä katumaan yhtään enempää asioita jotka on tapahtunut. Ennen hoin sitä että kaikella paskallakin on vain tarkoituksensa tapahtua. Enää en oikein tiedä mitä ajatella siitä. Enää en tiedä mikä on oikein ja väärin. Tiedän miltä ne virheet on tuntunut sillon kun niitä on tehnyt. Tämän vuoden aikana koetuista asioista en tiedä haluanko vain katua alkuvuotta. Haluanko katua sitä että uskoudun ihmiselle joka puukottaa selkään? Haluanko katua sitä että tunsin pienen hetken olevani tärkeä että pystyin seuraavassa hetkessä jo toteamaan että en merkitse paskan vertaa? Miksi minä katuisin sitä että annan itseni alttiiksi toiselle, joka voi sitten omasta tahdostaa vaan päättää tahallaan tai tahattomasti rikkoa ja pistää kaiken? Mutta se ei ole omaa itsekkyyttäni. Se ei ole sitä mitä minä saisin itsekkäästi päättää. Mikään ei kuitenkaan ole sen arvoista että toisen mielipidettä haluaisin kiertää. Toiset tekevät päätöksensä perustuen mihin he itse uskovat, oli se uskomus oikein tai väärin. Miksi minä en ole niin itsekäs on se ajatus mikä on leijaillut monesti mielessäni. Miksi minä en osaa pistää paskaksi kaikkea ja olla välittämättä mitä siitä seuraa? Miksen minä osaa olla katsomatta peiliin sellaisen teon jälkeen ilman että itken. Näen omassa elämässäni aivan liikaa omaa epäitsekkyyttä ja muiden itsekkyytä minua kohtaan. Toiset eivät vain välitä mikä on tullut hyvinkin selväksi. Tiedän mitä on oikea välittäminen. Tiedän mitä on oikea rakkaus. Olen nähnyt sen tapahtuvan, olen sen oikean rakkauden kokeunut. Joku sen oikean rakkauden minulle opettanut. Silloin olin itsekäs. Silloin kääriydyin omaan pahaan olooni ja kävelin eteenpäin välittämättä siinä tilanteessa. Sen tuskan kannoin mukani pois siitä. Sen syyllisyyden kanssa kävin monet taistelut. Monet kerrat pyysin anteeksi. Vuosia myöhemmin olen vasta voinut todeta että sain anteeksi ja tämä kaikki tapahtui oikeasta syystä. Sain sen tilan mitä tarvitsin kasvaakseni. Ehkä nyt olisin tarpeeksi vanha ja aikuinen kokemaan uudelleen sen huuman mitä on oikeanlainen rakkaus, mitä on toisesta enemmän välittäminen. Se kun toinen välittää minusta enemmän kuin itsestään. Toisaalta surkuhupaisaa onkin se että tälläinen uudelleen eläminen ei ole enää ikinä mahdollista. Se toinen ihminen joka on koskettanut syvimmälle ei ole enää täällä. Voin tiettyinä hetkinä edelleen tuntea sen ihmisen läsnäolon ja pystyn vastaamaan että tälläiseksi olen nyt kasvanut 10 vuoden jälkeen. Tälläinen minusta tuli kaikkine virheineen. Tälläinen minä olen ja tässä minä seison. Tässä täysin hukassa. Täysin rikkoutununeena sellaisen ryöpyttämisen jäljiltä josta edelleen vain pystyn uskomaan että en ikinä parane, ellei joku minua paranna. Ellei joku tule ja minua korjaa. Enää on kiinni omasta itsekkyydestäni annanko sen tapahtua. Tiedän työntäväni kaikki ihmiset pois. Tiedän että en halua tulla enää kosketetuksi. Tiedän että halaus tuntuu liian paljolta. Tiedän että se halaus on samaan aikaan liikaa siihen nähden mitä pystyn käsittelemään. En pysty antaa kenenkään tulla niin lähelle ja antaa sellaista halausta joka toisi mitään lohtua ja hyvää oloa. Samassa hyvässä halauksessa on liikaa pahaa oloa ja muistutusta siitä mitä itse olen. Mihin itse olen päätynyt. Onko kukaan edes nähnyt sitä mitä oikeasti olen? Onko kukaan välittänyt minusta tarpeeksi juostakseen edes kerran perääni. Tuskin. Tuksin kukaan voi ymärtää mitä oikeaa ja väärää on siinä että antaa toisen ensin juosta metrin ja sen jälkeen kaappaa syliin ja sanoo; älä ikinä lähde. Onko kukaan sanonut todella tarkoittaakseen sitä oikeasti että älä lähde. Onko kukaan ollut minulle tarpeeksi oikea sanoakseen "rakastan sinua aina". Vain sen kerran kun olen sen sanonut, olen sitä itsekkäästi pystynyt tarkoittamaan. On väärin että en tullut silloinkaan kuulluksi. On väärin että silläkin kertaa se mitä sanoin ja tarkoitin kadotti merkityksensä toisen itsekkyyteen. En valehdellut. En sanonut sitä siksi että se parantaisi mitään. Sanoin sen mitä tunsin ja itsestäni tiesin. Itsekkäästi pystyin sanomaan sellaisen asian minkä kanssa minä elän. Tiedä sitten kuinka oikein tai väärin se oli. En tiedä mihin tämän sanominen minua johdatti. Saati se että sen sanomatta jättäminen tuskin olisi muuttanut mitään. Muuta kuin se että se olisi ollut epäitsekäs teko. Tiedän että olin oikeassa. Se mitä en ole lauseeseen lisännyt; se rakkaus muuttuu. Se rakkaus ei säily samana enää sen jälkeen mitä minä sain kokea. Se rakkaus ei ole yhtä palavaa kun ei olla enää siinä samassa tilanteessa kun sen olen sanonut. Olen ja elän edelleen sen tuskan kanssa että pitää rakastaa. Rakkaus on jotain mitä ei suljeta pois. Rakkaus jotakuta kohtaan ei myöskään sano sitä että se olisi oikein rakastaa tai se toinen edes ansaitsee sellaista rakkautta enää ikinä osakseen, ei minulta eikä muilta. Tämä oli se itsekäs. Mutta minun mielipiteelläni ei ole väliä. Minä en merkitse enkä ole sen arvoinen että minusta voisi välittää. Minä olen se joka tämänkin rakkauden taakan kantaa. Mitä sitä sanomaan onko se oikein vai väärin kun se on miten se asia on. Se asia ei muutu vaikka minä ja rakkaus muuttuu. Tiettyjä tunteita en pysty kääntämään pois päältä. Tuskin mitään tunnetta osaan käsitellä niin että voisin sen vain antaa käydä ja poistua. Sitä märehtii, miettii ja murehtii. Antaa itselleen liikaakin aikaa sille että pyörittelee asiaa mielessään. Liikaa aikaa. Kuinka kauan pitää antaa aikaa kaikelle tälle tuskalle ja taakalle mitä nyt sylissäni kannan? Kuinka kauan rakastan tätä tunteetonta tia tunteettomia ihmisiä. Koska muka tapaisin sen yhden vielä minulle oikean joka näyttää sen mitä rakkaus voi vielä parhaimmillaan olla? Kuka jaksaa rakastaa kaikkine vikoineen ja tunne myrskyineen? Kuka on tarpeeksi vahva kannatellakseen minun tuskani ja kaiken mitä perässäni raahaan? Kuka olisi niin epäitsekäs ja tekisi sen puolestani. Rakkaus pitäisi olla puolueetonta ja puhdasta. Minun ei enää ole. Haluan heittää kaiken rakkauden kaivon pohjalle ja antaa sen vajota. Katsoa kuinka se hukkuu. Kuulla kuinka se tukehtuu. Haluan olla tunteeton ja itsekäs. Haluan lopettaa kaiken mikä joskus on rakkaudelta tuntunut. Kaiken mitä rakkaudesta tiedän olen valmis antamaan pois jos se edes toisi elämänilon takaisin. Jos en pysty enää rakastamaan ketään samallatavalla kuin ennen, en voi rakastaa enää itseäni ikinä oikealla tavalla. Jos en ikinä enää tapaa sitä ihmistä joka mullistaa maailmani, jään yksin. En pelkää jääväni yksin. Pelkään sitä että teen väärin jo nyt että en halua enää rakastaa. En halua enää nähdä peilistä sitä iloista hymyä joka mullistaa koko maailman. En halua enää katsoa ketään silmiin ja sanoa asioita itsekkyyttäni. En enää halua miettiä onko oikein vai väärin rakastaa. En vain halua enää olla rakastettu. En haluaisi tietää enää tätä kaikkea mitä rakkaus on opettanut. Se kaikki "muka-rakkaus" on tappanut minusta kaiken sen mitä olisin voinut vielä itsessäni osaa rakastaa. Annoin liikaa itsestäni. Annoin sen kaiken "muka-rakkauden" tulla lähelle. Enkä enää osaa uskoa siihen että elämä ja rakkaus on ainoat asiat mitkä voittavat kaiken. Mielummin nyt toivon että kohta kaksi vuotta sitten olisi tapahtunut jotain sellaista mikä olisi ollut itsekästä. Nyt toivon että 10 vuotta sitten olisi tapahtunut niin paljon asioita jotka vaikuttaisivat siihen miten enää olisi täällä. Mietin kaikkia niitä kertoja kun osasin vielä olla itsekäs ja sanoa miten haluan vain olla olematta. Sitä toivon edelleen ja se on väärin. Väärin antaa jonkun rakkauden pilata kaikki. Antaa rakkauden tuhota sen mitä olen, mitä tunnen. Antaa rakkauden tappaa kaiken mitä joskus ihannoin. Kuinka tästä voi enää itse selvitä kun näen vain sitä vääryttää ja itsekkyyttä ihmisissä joita on ympärilläni. Kuinka vain näen sen miten muut "muka" ansaitsevan mitä ovat saaneet. Kuinka onnea on "muka" suotu sellaisille ihmisille joille en ikinä sitä voisi itsekkyyttäni toivoa. Näen mielessäni ne jotka onnensa ovat ansainneet, ne jotka ovat töitä sen eteen tehneet. Mutta entäs minä. Olenko vain "muka" rakastettava. Olenko muka sen vähyyden arvoinen ettei minua voi vain enää rakastaa ja arvostaa, välittämisestä puhumattakaan. Tiedän mitä välittäminen on. Tiedän miten nyt sitä työnnän pois. Työnnän läheltäni kaikki jotka ovat olleet rakkaita. Haluan olla itsekäs ja antaa itseni olla. Odottaen sitä että kaikki muutkin vain lakkaavat rakastamasta ja välittämästä. Kuinka vain se kaikki on jonain päivänä kadonnut ja voin jättää hyvästit enää itselleni. Olla vain itsekkäästi enää hetken itseäni varten. Jos sen jälkeen saisin rauhan. Voisin viedä oman itsekkään rakkauteni ja oikeat vääryydet mukanani ja antaa muiden tehdä mitä haluavat. En halua enää ikinä kokea sitä mitä olen joutunut kokemaan. En omasta mielestänikään ansaitse sitä. En voi ansaita enää mitään. Olen kaikkeni jo saanut hyvän puolesta ja enää on jäljellä vielä vähän lisää paskaa aina sen pienen vähän paskan lisäksi. Siihen kekoon kun olette kasanne olen valmis. En vain voi olla minkään arvoinen ja sen olen saanut kokea. Olen saanut nähdä miten kaikki päättyy. Kuinka oikein ja väärin minua on kohdeltu. En anna anteeksi. En muille, en itselleni. Olen yksin ja syystä. Enkä halua enempää kokea sitä "muka" rakkautta mikä ei ole minkään arvoista kuten sillä rakkaudellakin on tarkoitettu. Sydämessäni ei ole enää tilaa tehdä lisää rakkauden aiheuttamia haavoja kun epäitsekkyyttäni ja suurimmilta osilta itsekkyyttäni annoin siihen ne kaikki haavat jo tehdä. Antaa repiä rikki sellaisia haavoja joita en enää edes tiennyt että niitä voi olla. Oli väärin antaa aikaa ja rakkautta sellaisille jotka eivät sitä osanneet arvostaa silloin, jotka eivät ikinä opi edes sitä arvostamaan mitä ovat saaneet. Teen virheitä, vääriä ratkaisuita rakkauden sokaisemana. Joko rakkaus itseäni kohtaan on ollut syynä tai olen antanut toiseen rakastumisen sumuttaa silmäni melkein umpeen ja väärästä rakkauden syystä suoritunut päin vittua. Näen mitä olen, tunnen kaikki mitä koen. Aavistan mihin tämä menee. Menkööt. En voi enää ikinä olla sellaisen rakkauden arvoinen joka opettaa uudelleen arvot ja säännöt kaikelle sille mitä elän. En enää ikinä halua olla se. En enää ikinä halua vain kokea kaikkea tätä paskaa mitä oikeudessani voin jo sanoa että alkaa olla liikaa. Ehkä se on vain itsekkäästi minun aikani luovuttaa. Oli se oikein tai väärin. Kuinka kukaan voi epäitsekkäästi sanoa että minun on täällä oltava jos en enää pysty olemaan. Kuinka joku voi itsekkäästi halua pitää minut täällä vasten omaa tahtoani? En enää tästä voi enempää rikki mennä. Kuinka oikein tai väärin sekään on? Kenen päätettävissä se on että olen tässä ja nyt? Oikein vai väärin. Jokainen risteys näyttää puolensa. Jokainen päätös tehdä oikein tai väärin opettaa jotain. Ehkä minun on aika vain oppia luovuttamaan, ihan vaan kaiken kanssa.