Jatkoa itkulle

Kohta tulee jo vuosi siitä kun kaiken lopun alku käynnistyi. Maksan sängyllä ja mietin onko musta ikinä tuntunut näin paskalta. Ennen se oli erilaista. Ennen mun elämässä oli joku tavoite. Ennen kun musta on tuntunut paskalta ole. Aina jaksanut uskoa siihen että joku tulee ja liimaa mut kasaan. Työpäiviä ei sillon ollut vielä tiedossaan. Koulusta pystyi lintsaamaan. Kun sitten ensimmäisen kerran työelämässä kaikki kaatui oli joku syykin siihen. Kukaan ei kyseenalaistanut sitä kun ihmisiä kuolee ympäriltä kuin kärpäsiä että voi elämä vähän heittää volttia. Sitten tuli taas se hetki kun ikinä olen ollut oma itseni. Ja siitä sitten perse edellä puuhun. Siitä alkoi isoin tunteiden ralli mitä ikinä oon kokenut. En ikinä ole ollut niin onnellinen. Kunnes tuli se etten ikinä ole kokenut sitä mitä se on kun on onnellinen ja saatanan onneton yhtäaikaa. Josta seuraa vain lisää tuskaa. Kaikki mitä on ikinä tuntenut on maksimoitunut siihen järjettömään pahaan oloon. Mitä musta on jäljellä tän kahden vuoden täyden tuskan jälkeen? Humiseva ulkokuori. Särkynyt sydän. Hymytön kasvo ja tyhjä katse. Ulkokuori joka rakoilee. En enää hymyile niinkuin ennen. En enää naura niinkuin ennen. Pyristellyt eteenpäin niin kovaa ja yrittänyt päivä päivältä vaan jaksaa kantaa tätä tuskaa eteenpäin ja odottanut että se paino putoaa harteilta. Putoamassa polvilleni ja itken. Ei kukaan ansaitse saada kaikkea tätä kantaakseen. Ei kukaan ansaitse tälläistä oloa osakseen. Ihmettelen vieläkin mitä mä täällä teen. Olen yksin kaiken tämän kanssa eikä kukaan halua minua korjata. En halua enää korjata edes itse. En vain enää jaksa kaikkea en vain pysty enää. Kaikki pahimmat pelot on jo toteutunut. Ne jotka eivät edes ansaitse onnea saavat sen pyytämättä. Mikä sija minulle jää? Ei sitä viimeistä sijaa kukaan muu taida ansaita. Hylätty, hakattu henkisesti ja fyysisesti siihen kuntoon ettei enää vain pysty siihen samaan mihin ennen. Käperryin jälleen kerälle pitäen kiinni jaloista tuntien taas sen kuinka kaikki raastaa. Mitä pahempaa enää tässä kaikessa voi olla? Tässä sitä ollaan jo ilman tulevaisuutta yksin itkien.