Pakka leviää

Sinnittelyistä ja sätkimisestä huolimatta alkaa olla se tilanne kun tekee mieli levittää se kasattu ja helvetin hutera korttitalo. Tai ennemminkin tilanne on jo se kun se talo on jo mun puolesta kaadettu ja pitäisi sitä pakkaa alkaa kasaamaan taas jälleen uudelleen. Kaikki siitä pakasta on jo levitetty niin ettei enää yletä niille reunimmaisille korteille enää. Kaikki kortit mitä yritti haalia käteen viedään niinkuin lapselta karkki kädestä. Jää vaan tyhjänä kuorena tuijottamaan että mitä tapahtui ja itku alkaa. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista se huonoin käsi vaan osui taas mulle. Jotenkin en jaksa enää uskoa että tää on vaan jotain pientä koettelemusta. Tässä alkaa pieneltä ihmiseltä keinot ja voimat loppu. Sätkien ja itkien taas huomiseen ahdistavaan työpäivään pitäisi olla jotenkin henkisesti valmistautunut vaikka tekisin mitä vain mielummin kun menisin taas kohtaamaan sitä paskaa. Järki lähtee kun miettiikin miten taas huomenna saa yrittää kaikkensa että pystyy pitämään itsensä kasassa koko päivän ajan. Työpäivän päätteeksi voi istua taas autoon ja turautta itkut kun käynnistelee sitä kotimatkaa takaisin äitin helmoihin. Luulin jo hetken että asiat olisi mitenkään ollut järjestyksessä. Ja taas tuli turpaan 100-0 ja ollaan sellaisen mylläkän keskellä että oksat pois. Ihan kun joku jaksaisi pudottaa katolta painavaa lunta tän huteran korttitalon päälle ja hautaudun sen alle yrittäen pitää kiinni vain siitä ajatuksesta että on olemassa yksi taistelun arvoinen ihminen, jonka vuoksi pitää vaan jaksaa sätkiä vielä vähän ja vielä vähän enemmän. Levitetystä pakasta paljastui taas pari jokeria jotka sai taas tunteet siihen pisteeseen ettei mulla ole joidenkin mielestä enää mitään väliä. Sain kylmää kyytiä jälleen ja pari korttia pakasta hukkumaan. Siinä seisoi taas ihmisten kurja puoli että ne kortit kannattaa jo heittää väkisin pois tästä pakasta ja jättää sekoittamatta. Kuuntelen korvien kohinaa ja tikittävää kelloa ja tuskaisen siitä että en tunne olevani kotona tai missään. Hetken sain kokea miltä tuntuu se hyvä olo kun sai olla toisen vieressä ja herätä aamuyöllä kaappaukseen kun olin eksynyt kainalosta. Herätä vielä siitä samasta kainalosta tuntien iloa ja hyvää oloa vaikka kaikki oli ehkä sekavaa. Mutta se tunne mikä oli niinä hetkinä sai uskomaan taas vähän edes siihen että se oli sitä miltä oikeasti onni tuntuu. Onni ja hyvä olo ja se tunne. Miltä tuntuikaan salaa katsoa kun toinen nukkuu ja kuiskailla hiljaa tunteitaan ulos, tietäen kuitenkin ettei tule kuulluksi. Varovasti paijata toisen päätä ja silittää sormella varovasti. Pientä ja salaista. Sitä hetkeä ajatellen on vaikea yrittää nyt saada unta ja tarmoa. Ne hetket painautui syvälle ja yritän pitää ne omassa kuplassani ja hyväillä niitä kun taas paha olo lyö päälle. Surua on se jos se kaikki jää kuvitelmiin ja sydän särkyy. Särkynyt olen jokaisesta paikasta mitä olen löytänyt ja mitä elämässäni on. Liian paljon yksi pieni saa kantaakseen ja liian kauas pakasta kortteja heitellään. Pelkään että vielä tulee se päivä jolloin seison siinä samassa risteyksessä kuin muutama viikko yli vuosi sitten. Pelkään että en saa pidettyä kädessä yhtään ainutta korttia jossa kuva osoittaisi mihin suuntaan mennä. Kortit käy jo vähiin mistä mitään rakentaa. Silti vielä viimeisin voimin yritän jaksaa, yritän uskoa ja yritän luoda itseeni voimaa ja halua taistella sen arvokkaimman kortin ja käden eteen niin että saisin vihdoin sen mitä onni saa olla joka aamu. Vielä kerran ne kortit käteen jotka voin vaihtaa siihen tunteeseen. Ja säilyttää onnen ja tunteen pidempään kuin koskaan ennen. Toivon.