Olotila tuntuu päivä päivältä hirveämmältä. Tunteet joista ei saa enää selkoa, itkua jolle ei ole loppua ja tuskaa joka ei vaan enää helpota. Ajatusten syövereissä pyörien menee päivät enemmän sekaisin. Päivät joille ei vain tunnu enää tulevan loppua. Odottaa joka hetki kuitenkin vielä sitä ihmettä. Odotan sitä koska voimat loppuvat viimeisen kerran. Tuska mikä huutaa loputtomiin, unissa se huuto yltyy. Unissani näin taas sen mitä vain pystyin toivomaan. Uniin tahtoisin jäädä. Unessa kaikki paha oli poissa. Unessa se kaikki oli järjestynyt. Odottamisen tuska siihen hetkelliseen unen pääsyyn tuntuu koko ajan vain lohduttoman paljon pidemmältä. Sanat toistaa itseään ja sekään ei enää helpota. Mikään ei ole enää tuottanut hetkellistä mielihyvää. Jäin taas ilman hyvää päivää. Jäin taas yksin.

Miksi se vain pahenee? Miksei se uni voi olla todellisuutta? Miksei musta enää riitä mihinkään? Sanojakaan en enää meinaa saada suustani. En meinaa enää pystyä muodostamaan selkeitä lauseita omassa päässäni. En pysty enää käsittelemään sitä mistä kaikki vaan alkoi. Tahdon vain vaipua siihen hetkeen jossa olisi edes hetken hyvä olla. Hetki ilman tuskaa ja tunteita. Hetki vain jossa saisi olla. En halua sitä harmaata sumua jossa yrittää rämpiä tunteettomana. Haluan sen unessa tuntuneen hyvän olon. Sen muistin pienen hetken herätessä ja se katosi. Tuskan vyöryt tulivat päälle kovemmin kun aikoihin. Tahtoisin vain jättää matkani kesken, en vain jaksa enää.