voi elämä

Pitkästä aikaa jäin istumaan ja miettimään sitä mitä tämä elämä on. Se on ihan vain iso huokaus "voi elämä". Minkä teet, mitä näet ja mitä olet on se elämä. Kaikki mitä koet on sun omaa henkilökohtaista elämää ja siihen mahtuu välillä liikaakin. Miettii omaa elämää, omia virheitä ja omia ratkaisuja. Siihen elämään mitä mä oon elänyt on vaikuttanut pitkälti se mitä se toinen päättää, mitä virheitä se tekee, mitä ratkaisuja se hakee. Se että olen mitä olen on vaikea varmasti sen toisen hyväksyä. On myös vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisenaan, hyväksyä se omaelämä ja pelätä sitä miten tulee hyväksytyksi. Elämä koettelee taas sillä millä ehtii. Joka päivä tulee vastaan jotain sellaista missä oikeasti kaipaisi elämäänsä sen ihmisen mitä mielessään pyörittää, sen ihmisen joka tekee siitä elämästä huokaisun "ihana elämä". Mihin se kaikki elämässä meitä vielä vie ja kuljettaa on vain ajan kysymys. En jaksa enää hokea sitä kaikkea paskaa mitä elämä mukanaan tuo, se on elämää ja se pitäisi osaa hyväksyä sen elämän tilanteen puitteissa jossa silloin on. Kaikille meille se ei vain ole niin helppoa. En jaksa juuri tällä hetkellä nähdä sitä että elämä olisi heti taas ihanaa kun asiat vain järjestyisi paikalleen ja antaisi elämän viedä eteenpäin päivä kerrallaan. Vituttaa asiat mitä et voi itse muuttaa ja minkä eteen et voi itse mitään tehdä. Olen tehnyt miljoona virhettä mitkä kaduttaa, mutta tämä on se ainut yksi elämä mitä elän ja missä pitäisi päästä irti siitä katumuksesta ja kääntää se itselleen opiksi ja hyötyä siitä. Katua tietenkin että pystyi tekemään huonon ratkaisun mutta oppia siitä että näin en voi enää ikinä tehdä. Vituttaa, itkettää, suututtaa, tekee mieli paiskoa tavaroita mutta silti istun ja yritän niellä sitä raivoa jota saan sellaisista asioista joita en vain voi muuttaa. Et voi käskeä toista olla tekemättä asioita jotka satuttaa, se tekee ne oman elämänsä puitteissa. Suututtaa kun toinen ei näe miten se satuttaa, eikä kuuntele sitä kun yrität siitä puhua. Olen satutettu, loukattu, nurkkaan ajettu ja en tiedä mihin tässä pitäisi pyrkiä. En halua olla se josta jaksetaan jauhaa, koska kaikki meistä tekevät virheitä, kaikki meistä törmää siihen että joskus elämä vie meidät väkisin tilanteisiin missä päätetään väärin, toimitaan väärin, sanotaan asioita mitkä satuttaa. Nyt on se hetki kun haluaisin pysäyttää tämän elämän, käpertyä peiton alle ja itkeä tämän olon pois vaikka en saa edes kyyneleitä valutettua. Olen turta. Vituttaa, suututtaa ja silti olen kykenemätön tekemään mitään. Mä haluaisin just nyt vaan kadota ja unohtaa mitä tämä "elämä" on.