perjantai 26. lokakuuta 2012

taas taaksepäin ajattelua

Mulla oli vielä hetki sitten miljoona ajatusta mitä voisin jakaa vaan itteni kanssa. Ja nyt mä en keksi enää mitään sanottavaa koska mut täytti ääretön tyhjyys, suru ja ikävä. Kelailen sellasia asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja tilanteita missä olisi pitänyt avata suu ja sanoa asiat ääneen. Kelailen viime syksyä ja sitä käsittämätöntä pahaa oloa. Mietin miten se eroaa tästä pahasta olosta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen se että mä en sillon tiennyt mitä se paha olo oli. Nyt mä osaan jo jotenkin eritellä asioita. Enkä siihen pystyisi, ellei multa kerran viikossa kysyttäisi miltä se tuntu. Mun paha olo oli henkistä ja fyysistä ja ihan samaa se on nytkin. Sillon pysty syyttämään helposti kaikkia muita vaikka se vika oli ihan vaan mussa itessä. Nyt se tilanne on ainakin tasan niin että päädyn syyttämään itseäni. Sättimään asioista mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa toisin. Sättiä siitä että mä annan asioiden liian helposti olla enkä tartu niihin ajoissa että voisin niitä korjata. Mietin kaikkia niitä ajatuksia mitä mulla oli vuosi sitten. Mietin sitä kun piti piilossa kaikilta itkeä ja ahdistua ymmärtämättä sitä mitä itelleen tekee. Minkälaisia ratkaisuja teki silloin. Mitä asioita tuli sanottua sille yhdelle ainoolle jonka kanssa oli hyvä olla. Miten paljon pysty toista satuttamaan niillä sanoilla ja asioilla mitkä ei ollut sen syytä. Ei sillon ollu vikaa kenessäkään mussa kun mussa itessä. Sillon mun paha olo oli aivan erilainen. Mä en ollut surullinen. Mennyttä aikaa en pysty muuttamaan vaikka haluaisin. Asiat on jo tapahtunut, pahat asiat on jo sanottu ja rumat sanat on jo syljetty. Miten kukaan muukaan voi niistä asioista päästä yli kun mä en osaa vieläkään selittää ja pyytää anteeksi tarpeeksi sitä mitä mä olen itse aiheuttanut. Että voi tulla kamala olo omista teoista ja niiden seurauksista. Haluaisi vaan pyytää anteeksi ja anteeksi kerta toisensa jälkeen ja yrittää unohtaa. Ikinä en tule unohtamaan se on ihan varmaa, mutta se että pääsisin itse niiden asoiden kanssa tasoihin. Ehkä mä en voi sitä enää tehdä koska tilanne on taas muuttunut. Mä olen muuttunut. Mä olen kasvanut. Mä olen osittain päässyt siitä hävityksestä ylöspäin vaikka samalla paiskautunut aivan toiseen suuntaan. Tuntuu että mä mietin taas niin sekavia kun ajatukset laukkaa. Mulla on paha mieli ja siitä mä en pääse mihinkään. Siksi mä ehkä näitä asioita oon taas hautonut monta päivää enkä osaa niitä sanoa sille jolle ne pitäisi. Vaikka se ei muuttaisi asioita ja tilannetta, mutta saisin kerrottua kuinka väärässä mä olin ja kuinka paska ja ilkeä mä olin mun teoilla ja sanoilla. Syyllisyys. Sitä se ehkä on. Ja iso määrä häpeää. Ja paljon sanomattomia asioita siltä ajalta kun mun olis pitänyt olla kaikin puolin rehellinen. Nyt vuosi kaiken jälkeen sitä on helppo puida ja eritellä kun itse näkee asioita muiden silmin. Mä ehdin olla jo onnellinen ja nyt mihin mä taas päädyin. Oma itseni kysyy takaisin kuka oot ja mitä helvettiä sä teet? Mun on pakko vaan vastata että mun suru ja halu muuttaa asioita estää mua tekemästä loppujen lopuksi yhtään mitään. Enkä mä edes tiedä pääsenkö koskaan tästä yli. Ehkä mä sen sit ansaitsin.

Ei kommentteja: