takaisin siihen ekaan hetkeen

Ensimmäistä kertaa mieleni tekee puhua asiasta itselleni. Kertoa se koko tarina alusta. Kulkea läpi sen sadun ja palata sieltä todellisuuteen valehtelematta kertaakaan. Ilman että kaunistelisin asioita, ilman että tuntisin syyllisyyttä. Haluni on jakaa se itselleni niin että ymmärrän missä olin kun käännyin väärään suuntaan. Ymmärtää ne syyt miksi en anna itselleni anteeksi ja miksi näen ettei muutkaan niin tee. Haluan itkeä ja hakea lohtua siitä mitä tunsin silloin kun se kaikki alkoi... Ensin ei ollut sanoja. Ensin se oli vain pimeydessä loistava kajo, joka tuli eteeni ja hämmästyin. Luulin ettei se ollut todellista. Viinin huuruisen illan keskeytys ja mieleni omia juovia. Tuli toinen sanaton hetki, näin sen hymyn. Näin sen tunteen ja tunsin kuinka selässäni kulki jännitys ja nostatti kaikkien astien tasot korkeammalle kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa törmäsin siihen mitä on rakastua ilman että edes tiedät sitä itse. Se heti kun polvet notkahtaa pelkästä siitä haaveesta ja pienestä toivon kipinästä. Se kuvitelma ei ole kadonnut vieläkään. Vieläkin muistellessani kaikkia niitä aistieni havaitsemia uusia asioita, olin ihmeissäni kuinka valo on kirkkaampaa, kuinka hengitykseni kohisee korvissa. Kaikki tuntemukset nousivat kovaa ja korkealle. Kävelin helpoin askelin ja ihmettelin omaa ympäristöäni jota en edes ollut enää tuntea. Ollessani onneton näin jotain sitä mitä olin pienen pääni sisällä kuvitellut joskus tulevan. Se ihminen jota rakastin ennen kuin itse edes tiesinkään. Ennenkuin sitä edes pystyin myöntämään. Ihminen joka teki minusta sen mitä nyt olen, mitä en enää tunne. Se joka sai kaiken tuntumaan ekstaasilta. Jäin riippuvaiseksi siihen hyvän olon tunteeseen joka vain katosi. Kaikki muistot siitä korkeimmasta huipusta saivat minut haluamaan sitä vain enemmän. Tein virheitä, kävelin harhaan, huusin, kiroilin, petin, tein kamalia asioita vain tietääkseni sen että olen olemassa ja ekstaasi on se mikä minua vie. Petin luottamuksen, en vain itseeni, vain kaikkeen siihen mitä olin aina uskonut. Kaiken sen mitä koin sai minut tekemään asioita mitä ei tulla ymmärtämään. Välillä se on itsellekin vaikeaa. Kaikesta en anna itselleni anteeksi. Seison edelleen risteyksessä kädet levitettynä ja mietin miksi kaikki on edelleen anteeksi antamatta ja miksi se on myöhäistä. Se tunne, se ekstaasi hävisi sen pettymyksen ja oman minäni alle niin lujaa ja niin äkkiä etten enää edes tiennyt ketä peilistä tuijottaa takaisin. Se ihminen jota kohtaan olin tuntenut enemmän kuin ikinä ketään kohtaan seisoo edessäni eikä voi edes katsoa takaisin. Tässä risteyksessä ollessani mietin ja pohdin edelleen miksi näin kävi. Mitä minulle tapahtui että tämä kaikki tapahtui ja minä muutuin. Mihin hävisin oman itseni kanssa ja miksi se täytyi kaikki tapahtua? Mitä sisälläni tapahtui? Jäinkö liian riippuvaiseksi siihen tunteeseen ja ajatukseen, että olen tärkeämpää kuin koskaan ikinä? Minun vuokseni voisi joku taistella? Nyt näin ei ole enää ollut, en ole enää ollut tärkein. Olen ollut huonoin, en ole ollut oma itseni, en ole ollut sitä mitä minun piti olla. Olen kaltoin kohdeltu, satutettu, loukattu. Muuttunut. Edelleen haluaisin itkeä ilosta että olen saanut kokea jotain elämääni mullistavaa, mikä ei ikinä tule parantamaan niitä haavoja ja arpia, joita halusin sillä paikattavan. Sain niitä muistoja joita aion hiljaa vaalia, kertomatta. Kokemukset jotka asettavat minut uudelleen itseni eteen, jossa tuomitseni itseni ja yritän päästä siihen katkerottomuuden tunteeseen ja omaan itseeni jossa olin 10 vuotta aiemmin. Haluaisin huutaa kaikki tunteeni ulos niin kuin ne ovat, mutta minussa on tullut uusi piirre. Huudan asioita suojellakseni sitä mitä vanhasta minästäni on jäljellä. Haluaisin edelleen sanoa kaikki ne kaikki kauniit sanat vaikka ne ei enää merkitse mitään. Ne sanat jotka takertuvat kurkkuuni saavat sinne nyt jäädä ja hautaan ne muistoineen. En ansaitse enää katkeruutta, vihaa ja luottamattomuutta omalta itseltäni ja se mitä kylvän muihin. En voi enää seistä tien risteyksessä rukoilemassa, "rakasta minua". Itken vuoksesi nyt ja vielä myöhemmin ymmärtääkseni sen että tähän piti päästä. Se että näen taas kuinka asiat ajautuvat toisiin ja kaikkeen en voi enää vaikuttaa. En voi olla enempää kuin olen, enkä enää voi muuttua. En tunne enää käsiäni, kasvojani, liikkeitäni, ajatuksiani samoin kuin silloin kun se kajastus tuli eteeni. En ole enää se sama ihminen. Muutuin, vaikken niin suunnitellutkaan. Menin liian pitkälle suojellakseni itseäni, tai niin luulin tekeväni. Tein elämäni pahimmat virheet juuri siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt kasvaa aikuiseksi ja alottaa se mitä pelkäsin. Se vaihe kun käännyin pettämisen tielle ei tee minusta enää ikinä ehjää. En ikinä enää tule tuntemaan samoin kuin ennen sitä. Ennenkuin tein pahimman virheen elämässäni. Se ei ollut sen arvoista. Se ei ollut sitä mitä enää haluan ikinä edes ajatella tehneeni. Käsi vieraan ihmisen kädessä, huulet toisen vieraan huulilla, olla sylissä oman syyllisyyden kanssa. Nukkua muualla kuin siellä missä minun olisi kuulunut olla. Katkeruutta ja vihaa aamulla herätessä, miettiessä hurjana kaikkia niitä ajatuksia, hokiessani mielessäni, miten helvetissä tähän jouduttiin, mitä helvettiä tapahtui, mitä helvettiä täällä tapahtuu, miten ikinä voin joutua tähän? Miten helvetissä tästä pääsee eroon? Huomasin tehneeni sen mitä en ikinä ollut edes voinut kuvitella tekeväni. Helvetti onneksi heräsin vaatteet päällä. Mietin hurjana mitä tapahtui, katsoin itseäni peiliin. Se näky oli yhtä helvettiä. Se ajatus siitä on edelleen yhtä helvettiä. Mitään onnekasta siinä ei ollut. Syyllisyys edelleen tuo mieleen sen mitä nyt halveksun enemmän itsessäni kuin mitään aiemmin. Ennen häpesin omaa taustaani ja sitä mistä tulen ja kuinka pohtija olen. Enää en nää virheitä samallalailla. Pettäminen on pahinta mitä ikinä olen voinut tehdä sille toiselle, jota silloinkin rakastin. Olin rakastunut ja silti niin kävi. Olenko epäonnistunut lopullisesti? Joudun myöntämään tämän kerta toisensa jälkeen että niin tein. Jouduin kantamaan sen sisälläni ja kannan sen loppuun asti. Opin vielä elämään sen kanssa, mutta se ei enää ikinä anna paluuta siihen mitä oli ennen kuin niin tein. Haluaisin palata ajassa taakse päin ja katkaista sen tunteen mitä ikinä se olikaan mikä siihen on voinut edes minut ajaa. Haluaisin enemmän kuin se ikinä tulee olemaan mahdollista. Olen pahoillani. Itselleni ja sinulle, jolle tein sen mitä en ikinä halunnut tehdä. Toivon että joku päivä ymmärrät. Toivon että joku päivä annat anteeksi. Tiedän, en enää ole siinä silloin. Edelleen mietin sitä huumaa ja adrealiinia mikä sai pääni kiertämään tuhat kierrosta nopeampaa. Asioita ja tunteita mitä en ollut tiennyt olevan. Miten mikään voikaan tuntua niin hyvältä. Olen lapsellinen ja naivi, mutta palaan siihen hetkeen vain siksi, koska mikään ei ole ikinä tuntunut niin hienolta. Se kun ajattelen sitä jännitystä mitä silloin oli, mitä ne perhoset oli vatsassa. Miksi ne piti hajota? Miksi minun piti taas hajottaa kaikki ja luottaa itseeni ennen sitä etten riko tätä? Haluaisin kääriä itseni nyt siihen tunteeseen ja huopaan joita oli ennen tätä kaikkea ja kokea kaiken uudelleen alusta ja jättää tuntematta se kaikki viha, pettymys, katkeruus ja paha mitä matkalla vain tuli tielle. Haluaisin sulkea silmät ja kuvitella sen sadun pyörimään ympärilleni. Joudun silti avaamaan silmäni ja katsomaan eteeni huomatakseni että on aika mennä eteenpäin. En voi tehdä sitä enää sen ihmisen kanssa joka vei jalat altani, se ei ole enää se vuosisadan rakkaustarina, jossa olen enemmän rakastettu kuin koskaan. Olen pian yksin tässä pelottavassa maailmassa uuden itseni kanssa ja en todella tiedä mitä teen koska en saa enää olla kanssasi.