Kaiken aikaa kun on yksin on vain enemmän sellainen olo että olen väärin ymmärretty. Aina ja jokaisessa asiassa. Jokainen hetki mitä olen vain seiniä tuijotellut, on tuntunut siltä että olen kaiken sen pahan mielen ja olon ansainnut. Kaiken aikaa mitä olen yksin vessan lattialla itkenyt on tuntunut siltä että se on loputonta pahaa oloa. Jokainen hetki siitä itkusta on tuntunut siltä etten ansaitse mitään muuta. Kaiken aikaa yksin pyöritellessäni ajatuksia mielessäni totean aina uudelleen ja uudelleen kuinka turhaa tämä yrittäminen edes on. Kaiken aikaa jään yksin. Ihan kuin kaikki saisivat päättää että mut voidaan vain hylätä ja jättää sivuun, eikä kenenkään tarvitse ymmärtää. Välillä on vaikeaa ymmärtää itsekin. Kaiken aikaa yritän yksin tätä kaikkea ymmärtää. Ei kukaan halua ymmrtää näitä tunteita ja oloja mun kanssa. Ei kukaan halua olla ihmisen kanssa jota ei jaksa ymmärtää. En ole ansainnut ymmärrystä. En ole ansainnut edes sääliä mitä en todella kaipaa. En ole ansainnut olla täällä. Kaiken aikaa saan yksin sanoa sen ääneen koska kukaan ei kuule, eikä kukaan haluaisi ymmärtää kuulemaansa. Jään yksin. Mielummin jäisin olemattomiin. Mielummin lakkaan olemasta. Mielummin annan muille rauhan ettei minua tarvitse enää ymmärtää..