Ikävä(kö)?

Miksi on ikävä ja miksi sitä toista miettii vaikka tiedän ettei se ajattele samoin? Kun ei muutenkaan puhuta kun toinen on pois. Ei pidetä enää yhteyttä siinä mielessä että kiinnostaisi mitä toinen tekee. Miksi silti pitää roikkua samassa kuvitelmassa vaikka on kerta toisensa jälkeen jo todettu ettei tästä tule mitään. Miksi sitä ajattelee toista kun menee nukkumaan ja kaipaa sitä tohon viereen? Mikä siinä on ettei kukaan muka ole parempi kuin se jota pitää kaivata ihan liikaa? Miksei mun päästä vaan karise se ajatus että joskus vielä se toinen näkee mut tässä ja yhtäkkiä ymmärtäisi että tämän se haluaa? Mikä perkele siinä on ettei voi vaan kävellä yli sen ikävän ja kaipuun kun se toinen ei ole edes enää sama minkä aluksi tapasi? Se ei ole enää se sama ihminen joka viimeiseen asti haluaa nähdä ja että tulen paikalle. Se ei ole enää se sama ihminen joka hymyilee mulle kirjoittaessa että sen hymyn näkee kaikissa sanoissa. Kun se ei vaan enää halua samoja asioita. Miksi pitää saada selitys sille mikä muuttui vaikka sitä olen kysynyt useasti ymmärtämättä lainkaan sitä vastausta? Miksei vaan tähän pieneen päähän mahdu: UNOHDA JA MENE ETEENPÄIN?! Miksi miettii silti oliko siinä viimeisimmässä viestissä sittenkin jotain? Kun ei ole. Jos se tämän haluaisi niin kyllä se sen sanoisi. Ihan varmasti. Ei ole sanonut eikä sano. Ei sitä enää tule eikä tapahdu. Viisi viikkoa jo mennyt ilman yhtään ikävän osoitusta. Eikä sitä tule. Miksi en saa jätettyä päähän sitä ajatusta että parempi ilman? Mikä muka tässä vielä pitää kiinni? Mikään muu kuin ajatus siitä että se voisi olla ihanaa? Kun ei edes tunnetta ole niin paljon kiinni tai sitten en vain sitä myönnä koska tiedän että toinen "vain pelkästään tykkää". Mikähän mussa on taas vaan liian vikana?