Viime yön kauhujen jälkeen mun on pakko todeta itselleni etten ole enää kunnossa. Ehkä se todellinen syy onkin se etten missään vaiheessa ollutkaan. Sanat eivä tule enää vaikka haluaisin. En halua enää läpikäydä sitä helvettiä minkä jo sain kokea. Pelkään vielä enemmän että tällä kertaa se on pahempi. Häpeä riipii taas siitä että pitäisi se sanoa ääneen. Kaksi sanaa, kaksi vitun vaikeaa sanaa, jotka osottavat taas sen etten voi päästä tästä yli enää itse. Kaksi sanaa jotka voivat olla kaikille muille kuin itsestään selvyys. Kukaan ei voi tehdä mitään ellen opi jo sanomaan: tarvitsen apua.

En halua enää selittää että tämä kaikki alkoi uudelleen. En halua myöntää että tätä on jatkunut jo pitkään. En halua kertoa miten se kaikki vaan tulee, enkä voi siihen itse vaikuttaa. En halua kertoa että tämä on se sairaus, jonka kanssa saan elää lopun elämää. En halua näyttää muille kun se tapahtuu. En halua että tämä käsitetään väärin. Tämä on sitä mitä pelkään, mitä en haluaisi elämääni kuuluvan. Tämä on sitä mikä karistaa ihmiset ympäriltäni. Kukaan ei halua kokea ja nähdä tätä mitä joudun kokemaan. Kukaan ei halua elää sen pelon kanssa että se tapahtuu minulle vain uudelleen ja uudelleen. En halua enää puhua siitä. En halua sitä jatkuvaa tuskaa. En halua että aina tämän jälkeen tuntuu tältä.

Haluan olla pahoillani, haluan vain tämän pois. En halua enää aloittaa sitä uutta kierrettä. En halua enää että elämästäni puuttuu päiviä, viikkoja, vuosia. En halua että elämästäni tulee harmaata jota en enää erota edes jälkikäteen. Miksi minulla pitää olla tämä sairaus? Miksen voinut syntyä ilman tätä vikaa. Miksi sen pitää tapahtua vain minulle? En halua sääliä, en halua että tämä vaikuttaa siihen miten minut nähdään. Se vaikuttaa jos sen kerron, jos taas sen kohtauksen saan. Kärsin, enkä tiedä enää mitä tehdä. En halua sanoa niitä sanoja ääneen. Kukaan ei kuitenkaan voi auttaa.