tänään

Ei mene päivääkään etten miettisi tekeväni itselleni jotain. Oli se sitten hyvää tai pahaa, tiedän että joku ratkaisu on tehtävä. Jonkun asian mukaan on mentävä ja tehtävä se muutos.

Olen aivan solmussa sen kanssa mitä kaikesta pitäisi tuntea. Olen solmussa kaikkien ajatusten kanssa. Vaikka mulle tarjotaan rahallinen pako tästä tilanteesta mistä nyt vain kärsin ja mietin, tuntuuko se siltikään miltään. Ja se ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Mulla on silti tähän kaikkeen todella tunnoton olo. Mä haluan luopua kaikesta mutta silti olla menettämättä mitään. Siinä ei ole enää mitään järkeä.

Kaikki ratkaisut mitä on tehty jo niin niistä ei vain ole enää paluuta siihen mitä ehkä toivoin vielä viikko sitten. Olen orpo omien tunteiden solmujen kanssa, enkä osaa avata enää sitä umpisolmua jonka ihan itse solmin. Omat kädet tuntuvat tunnottomilta ja en halua siihen edes apua. Siihen solmuun en halua koskea, en halua ajatella sitä, en halua sitä lähelle.

Tuntuu kuin joutuisi luopumaan kaikesta siitä mitä on taas vihdoin saanut ympärilleen rakennettua. Kaikki ne muurit joita halusin suojella, varjella, ne on vain kaatuneena silmien edessä. Kaikki hyvä mitä oli, kaikki hyvä mieli on kadonnut. Kaikki mitä rakensin on taas vain rauniota mun ympärillä. Kasa pelkkää loppuun palanutta tuhkaa ja mustaa. Tekee mieli sukeltaa siihen tuhkaan ja antaa sen täyttää keuhkot. Päästää irti kaikesta.

Silti joku mun sisällä huutaa ja laittaa vastaan. Vaikka kuinka haluan päästä pois, jokin kuiskaa korvaan ja sanoo että tässä on vielä jäljellä niin paljon hyvää, ettei siitä kannata luopua. Se tuhka tuntuu jo hiuksissa, se on kosketeltavissa sormenpäillä, se tuhka hämärtää jo näkökenttää. Silti jostain tulee se pieni valonpilke jota mun pitäisi osata seurata. Kaikesta toivosta ei ole luovuttu. Miksei se lohtu tule siltikään? Mihin se menee? Miksi se toivo ei auta?

Kaiken eilen näin niin selkeästi, kaiken näin vielä selvemmin tunti sitten. Mihin hävisi se vahva ja itsenäinen minä, joka sanoo sen tahdin mitä teen ja mihin menen. Mikä hämärsi taas sen tunteen että tiedän mitä ja mikä olen? Mihin mä olen itseni laittanut niin piiloon etten sitä enää itse löydäkään? Ja jos löydän, niin en siitä kiinni saa. Mikä saa mut päästämään itsestäni irti ja miettimään taas sitä mitä mä välttelen?

Kaiken kohtaan ja kaiken tuskan haluan tuntea. Aina kysyn milloin se tuska loppuu. Se ei lopu. Se on tässä, sen tunnen, sen näen. Se on kuin seinä vastassa. Anna vasara, annan sen takaisin. Kaikki kyyneleet on päästetty jo. Kaikista kyyneleistä sen lammen tein. Se lampi jalkojen alla tuhkan keskellä. Mihin mä olen menossa?

Jos vaan silmäni suljen mitä siellä nään? Tyhjyyttä kaiken kylmän keskellä. Miksi mussa on vielä lämpö jota haluan vielä antaa, vaikka kaikki muu ympärillä kuolee kylmään. Kaiken olin valmis antamaan, kaikesta olin valmis luopumaan. Kaiken halusin tapahtuvan. Kaikki, oliko se turhaa?