epäröä

Onko oikeus loukkaantua? Miksei?

Viikonloppuvaimo, viikkovaimo, semi korvike, käytä ihan mitä tahansa ilmaisua ja tää huutaa: "I'm game". Joskus on tullut ennenkin mietittyä miksei koskaan riitä sellaisena kuin on. Joskus ennenkin miettinyt miksi tää mahdollinen helvetin hyvä juttu voi aina tulla suhteellisesti niin helvetin huonoon aikaan, ettei siitä enää saa mitään irti kun kaikki on "muka jo kokeiltu".. Joskun ennenkin jäänyt pohtimaan sitä, ettei koskaan se ajoitus voi olla mitään muuta kuin helvetin kaaottista.

Itkua, naurua, sovintoseksiä. Helvetin hyviä hetkiä ja hyvinkin hauskaa. Ja silti se ei vaan riitä. Ei enää pitäisi miettiä, mitä siinä toisessa voi olla niin vikana, kun pitäisi osata katsoa itse peiliin, todeta, tää on nyt tässä. Jättää kaikki vitun katkeruus aikaisemmista eletyistä elämistä taakse ja viitsiä edes yrittää ottaa se riski. Ilman että koko ajan miettii, onko tää oikeasti sen riskin ottamisen arvoista.

Ihmisuhteet on syvältä. Ne on vaan taas niin vitun syvältä. Silti niihin sotkeutuu ja hokee itselleen, emmä pärjää yksin. Miksen pärjäisi? Onko kaikessa kuitenkin taas se ongelma, että pelkää jäävänsä yksin? Onko kaikessa ylipäätään mitään järkeä? Joka kerta kun päättä, nyt mä vietän aikaa ihan vaan itseni kanssa, kaikki haluaa mukaan siihen meininkiin. Kaikki vanhat tutut alkaa tuuppautumaan kuvioihin. Lopulta sieltä tulee se joku, joku joka vie kuitenkin jalat alta, vaikka niiden piti olla loputtomasti liimattuna kiinni.

Pää pyörällä, täynnä ajatuksia, haaveita, mietteitä ja loputonta järjettömyyttä.

Tuntuu kuin haluaisi vaan karata, pitkälle, missä saisi olla hetken yksin. Itkeä, jos siltä tuntuu. Eihän kiltit hyvät tytöt koskaan itke. Katkonaista hengitystä, kuitenkin pettymistä. Ei tässä mitään ole. Kaikenhan piti olla juuri niin kuin toivoi niiden olevan.

Lopulta iskee se hetki, kun ei saa sitä sanotuksi ja loppujen alusta ei saa enää selvää itsekään.

Miksi pitää sanoa?

Möyrin, huokaan, tuskaan. Saako edelleenkään olla edes vähän pettynyt? Vaikka kuinka sitä hetkeä odottaa, että se hengitys laskee, palautuu, silti ei voi olla tuntematta pettymystä siitä mihin itse toivoi ja mihin sen halusi päätyvän. Kannattaako lopettaa jo ennenkun se tilanne on jo karannut liiaksi käsistä? Kääntää se pää toiseen suuntaan vaikka kuinka sattuu. Miksei koskaan osaa lopettaa ajoissa.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee kun puhutaan suhteista, avoliitoista, pariutumisesta. Mikä meissä ihmisissä on niin väärin ohjelmoituja asioita. Kateus, ihno ja viha on paljon helpompi käsittää kuin mikään sekavuus tässä.

Aina odotetaan "sitä oikeaa" tai edes hetkellistä tunnetta siitä. Miten siitä pitää päästää irti kun pelkää vaan ettei se kuitenkaan toimi ja maailmat ei kohtaa tavalla tai toisella. Miksi pitää mennä siihen tilanteeseen asti, että ehtii tuntea, kokea, koskea, ja lopulta päätyä taas siihen ettei osaa päästää ajoissa irti.

Jokatapuksessa, kävi miten kävi, se sattuu ja se sattuu saatanasti.