Matkalla

Taas edessä lyhyet yöunet ja pää liian täynnä ajatuksia mitä en osaa karistella mielestä. Kaikilla meillä on kuori ja tiedän että oman kuoren ympärille rakennan muuria josta vain teen päivä päivältä korkeampaa etten tulisi satutetuksi. On vain taas se päivä kun olisin halunnut laskea ne kaikki muurit mitä vain löytyy. Päästää joku iholle ja antaa sen koskettaa hetken pintaa syvemmälle. Antaa itselle se mahdollisuus tunteelle. Antaa itseni olla sylissä ja kokea kuinka ihanaa se voi olla. Tiedän että päästin elämääni takaisin sen saman hirviön mitä haluan koko ajan juosta karkuun ja tunteet ovat erittäin ristiriitaiset. Haluan päästä eroon mutten päästää irti. Käyn mielessä läpi hetkiä jotka ovat jääneet mysteeriksi, hetkiä jotka ovat olleet liian hyviä ollakseen totta ja mietin kysyäkö niistä vai odottaako että joskus ehkä sellainen uusi hetki vielä tulee mitä mietin. Tiedän että tarvitsen jatkuvasti harhautusta omilta ajatuksilta. Pitäisi tehdä kaikkea muuta kuin miettiä ja vetää liian syviä ajatuksen turhuuksia tämän takia. Ennen ajattelin että kaikki tapahtuu syystä. Ennen ajattelin kaikesta muulla tavalla. Mikä minussa muuttui ettei voi herättää enää optimismia? Mitä tapahtui että kaikesta ajattelen vain että se on kiusantekoa ja vedätystä? Mitä tapahtui kaikelle sille naiviudelle? Tajusin että kaikki yritykset mitä on tehnyt on vain mennyt pieleen. Osa ihan onneksi mennyt pahasti pieleen. En haluaisi olla suhteessa, varsinkaan missä en voi olla se tärkeä edes kolmantena. Mutta silti tätä oikeasti paskaa tuuria on liiakseen varsinkin ihmiselle joka miettii liikaa. Ennen se oli varsin sitä että tunsin liikaa. Ennen se oli sitä että halusin tuntea ja nyt haluan jokaisen tunteen ja niiden viimeisetkin rippeet vain hävittää. Liian moni on satuttanut ja tullut liian lähelle ja vain lähtenyt pois. Mutta tänään olisin vain hetken halunnut tuntea. Kaikesta on tullut mahdotonta ja joistain asioista ylitsepääsemättömiä. Kauheampaa on ajatus että joudunko alkamaan käymään näitä vielä enemmän läpi ja miettiä vielä enemmän. Onko siitä edes mitään hyötyä? Kukaan ei kuitenkaan kaipaa yhtään enempää jos vain päätän tappaa kaikki loputkin tuntemukset ja päättää olla tuntematta enää ikinä mitään. Yhtään mitään. Onko edessä tulossa millainen matka ja johtaako se yhtään mihinkään ja ehkä kaikista suurimpana kysymyksenä; haluanko että se johtaa mihinkään? Olen niin syvällä välillä pää perseessä ja miettimässä aivan liikaa ja turhia asioita että tukahdutan itseni jo puolessa välissä sitä tietä mitä pitäisi sillä hetkellä yrittää kulkea. Aivan liian täynnä sellaisia kysymyksiä mihin ei ole vastauksia. Matkalla kaikkeen tuntemattomaan puoliksi peläten vaikka en tiedä pitäisikö vielä vain väkisin yrittää löytää intoa ja muuttaa suuntaa? Vaikka en tiedä auttaako se mitään vielä antaa se ylimääräinen kuukausi aikaa, niin jostain syystä tässä hetkessä se jopa houkuttaa. Mutta jos sen päätöksen teen, tiedän että on pakko alkaa tuntemaan taas. Ja sitten ollaan taas pulassa ja matkalla alemmas. Oli se hetkellistä tai ei, pitäisi osata myös sulkea kaiken ulkopuolelle nämä asiat mitkä jostain syystä nyt kiehtoo. Päästää irti asioista ja pienen haaveen tuomasta kiehtomuksesta. Repiä itseni irti siitä mikä ei ole todellista ja antaa myös mahdollisuus sille että haluan jonkun ihmisen vielä jakamaan sänkyni. Myös ajattelemaan sitä kaikista pelottavinta sitoutumisen vaihetta. Kohdata myös siinä kohdalla vielä kerran se menneisyyden haamu joka edelleen helvetti tulee mieleen ja vaivaa. Ehkä se johtui taas tästä joulukuusta, mutta en saanut mielestäni sitä automatkaa josta on jo viisi vuotta ja kymmenen päivää. Se on pitkä aika kummitella mielessä. Ja nyt voin ensimmäistä kertaa todeta että siitä on todella yli viisi vuotta. Tästä pitäisi pystyä kääntämään katse kohti unimaata vaikka nyt sain päähäni vain vielä kauheamman tuntuisia uusia ajatuksia siitä mitä haluaisin vielä elämältä odottaa. Taas tulee se hetki kun on vain pakko yrittää rauhoittua vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta, sulkea kaikki tunteet ja ajatukset ja hetki vain olla..