Kesäfiilistä

On ollut liian hyviä hetkiä olla omissa nahoissa. On tuntunut liian hyvältä olla oma itsensä. Liian hyvää on ollut nauttia vain olemassaolostaan. Saanut ihan urakalla ihmetellä että mistä tätä fiilistä oikein riittää. Vallan saanut nauttia kesästä ja sekoilla menemään. Enemmänkin antanut vain palaa ilman itkua. Vaikka aivot nakuttaa vanhoja raitoja niin ne on vain ollut taustalla olevaa huminaa siihen verrattuna mitä normaalisti. Mitähän tässä muka muuttui vai opinko vahingossa ottamaan iisisti? Nauttimaan siitä miten asiat on vaikken ole saanut sitä "mitä halusin"? Jostain ne liian vaikeat kysymykset silti väkisin välillä pitää kaivaa mieleen kun taas ravistaa päätään, suoristaa selän ja vaan nauttii. Myös niistä paskoista hetkistä. Ehkä jotain vaan muuttui tänä vuonna. Ja hyvä niin. 

Siinä se kesä meni. Tuntui kun olisi uudelleen syntynyt. Miten ihmeellisestä kaikki päivänsäteet piristi aamuja ja kaikki tuntui erilaiselta. En vieläkään osaa sanoa missä vaiheessa tapahtui muutos että elämästä tuli elämisen arvoista. Vaikka tähän kesään on mahtunut asioita jotka ovat saaneet asiat ja ajatukset aina sopivasti raiteiltaan, ne eivät kuitenkaan ole valvottaneet samallalailla kuin ennen. Muutoksien ja tapahtumien myötä aina osasi odottaa jotain parempaa. Pettymykset ei enää tuntuneet niin karvailta. Mikään ei ole saanut tunteita niin suunniltaan että se veisi inhimillisyyden tunteet sille tasolle missä ennen ne aina laahasi. Kaiken ilon irti repiminen ei ole aina ollut 150 prosenttia lasissa kohti känniä vaan opin nauttimaan pienistä asioista jotka voi tehdä iloiseksi ja vaikuttaa tunteisiin. Tuntuu kuin olisin saanut seitsemän vuoden epäonnen käännettyä siihen onneen mitä oikeasti ansaitsen. Hyväksyn itseni ja virheeni eri tavalla kuin ennen. Mikään ei enää ole sitä mitä se joskus oli. Uskallan kokeilla uusia asioita vaikka ne pelottaa. Uskallan olla enemmän oma itseni. Kaikki muutos hyvässä ja pahassa on vain tuonut lisää voimaa siihen että mä pystyn tähän elämään. Mä pystyn tähän täysin sata prosenttisesti melkein yksin. Se tukiverkko joka mulla on, on lujempi kuin koskaan. Ja ehkä kaikessa on parasta se, kun ehdin jo hyväksyä itseni, yksin olemisen, pelkojen kohtaamisen tulevaisuudessa, kävi jotain aika taianomaista joka hymyilyttää taas keskellä yötä. En malta odottaa että saan kertoa kaikille kuka todella nyt vei jalat alta.