Pidä kontrolli

Pitkästä aikaa löysin itseni taas ihmettelemässä. Meinasin menettää jo kontrollin hetkellisesti ja huomasin kuinka päätä huimaavaa vauhtia taas olen menossa vanhalle raiteelle. Pahanolon tunne on vyörynyt sisällä monta päivää. Helpotti tänään sanoa ääneen että pelkään. Pelkään että käy niin kuin viime syksynä. En hakenut apua vaan jäin puolitiehen. Jäin yksin istumaan risteykseen mistä yritin löytää pois. Epäonnistuminen vallitsi kaikessa. Tuli törmäys. Törmäys ja ihmisten sanat sen jälkeen. "Sinun pitäis olla onnekas että olet elossa", "se on ihme että kävelet", "on ihme ettei käynyt pahemmin". Mietin sitä ja yritin vaalia ajatuksia sen ympärille kuinka onnekas olin. Onnekas ja hengissä. Kaikkien suojelusenkeleiden ympäröimänä ja lähes ehjänä. Kaikki törmäyksen aiheuttamat ongelmat ja vaivat halusin vain selättää. Kukaan ei vaan koskaan ollut kuulemassa kun sen yhden kerran päästin itkun ja kysyin itseltäni miksi jäin henkiin. Se jäi siihen yhteen itkuun. Suljin kaiken pahan vain huomaamatta ulkopuolelle. Se oli kuin olisin sulkenut oven perässä ja kävellyt eteenpäin tuntematta mitään. En kuitenkaan tainnut sulkea sitä ovea hyvin. Huomaan miten samat karmivat ajatukset välillä palaavat mieleen ja väsyn. Väsyn siihen etten jaksa enää kaikkea hälinää ja olla liian kiireinen. Huomaan saavuttaneeni sellaisia asioita, joista pystyin vain kuvittelemaan. Kun olen ponnistanut näin ylös, haluan vain päästää irti ja luovuttaa. Siltä se taas tuntuu. Yritän jakaa tuntemuksia ja olla rehellinen. Mutta en voi olla edes rehellisesti itseni kanssa. En voi sanoa suoraan että tunnen epäonnistuvani taas. Tunnen etten osaa enää olla rehellinen peilikuvalle vaan otan vanhan roolin taas sieltä nurkkakaapista ja puen sen päälle. Salaa kietoutuneena siihen valheeseen ja peittelen itseni valheiden verhoon taas uudelleen. Jaksa vielä vähän. Muutama kuukausi ja voit taas luovuttaa. Mutta mitä tehdä tilanteelle jossa olen päästänyt jonkun toisen viereen. Saanut itseni kuvittelemaan että parisuhteessa löydän rauhan ja saan olla onnellinen. Melkoista koettelemusta sekin. Osaan pyytää anteeksi ja selittää mistä asiat johtuvat. Osaan sanoa hetkessä missä olen, kuinka kiitolliseksi itseni tunnen. Kun palaan taas omaan kuplaan, mietin onko se sen arvoista. Taas oppia rakastumaan, rakastaa ja ennenkaikkea saada vastarakkautta. Mitä jos kaikki meneekin pieleen? Näin kovan yrittämisen jälkeen ja pääsy siihen mihin halusin... Nytkö vain luovutan itseni kanssa? Mitä jos se toinen ei hyväksy minua tälläisenä? Mitä jos en kuitenkaan kelpaa? Mitä jos en huomaa että kaivan itseni vain syvemmälle enkä pääse pois? Miten kerron että tämä kaikki on normaalia, ilman että se toinen lähtee? Haluanko kertoa vain nähdäkseni että se toinen jää? Jäänkö edes itse? Liian paljon asioita jotka voivat johtaa vain täydelliseen epäonnistumiseen kaikessa. Kestänkö sen?