Kolmas persoona on kuin pusero. Se mitä haluan pukea joka aamu ylle. Välillä tekee mieli verhota koko olemus siihen samaan pakettiin, mitä voi sitten esitellä kylillä. Olen kylmä ja kyyninen.
En ole päässyt kokemaan moista valaistumista viime viikkon, jolloin uuden työpisteeni päällä syttyi lamppu, jota en ole koskaan ennen nähnyt palavan. Nyt tämä sama valo vilkuttaa; käy, ei käy, käy. Käy välillä hermoille.
Asioita pyörii hurrikaanin lailla mielessä. Onneksi pääsin taas karkuun metsän keskelle kuuntelemaan kun karvapallo murisee yläpuolella liitäville hanhille. Olo oli levottoman sijasta hetkellisesti edes rauhallinen.
Levottomuudesta kärsin ja kaipaan jatkuvasti rauhaa. Eilen meni hermot. Kaikki vetää suuntaan ja toiseen, kunnes se meni yli ja rupesin yllättävänkin kovaääniseksi vittuilijaksi. Tänään olen aamusta asti potenut huonoa omatuntoa. Se alkoi jo keskellä yötä, kun aloin nähdä unta.
Laiminlyön jatkuvasti sen, mitä itse tahdon. Enpä ole muuta osannutkaan tehdä koko elämäni aikana. Kuinka vaikeaa onkaan sanoa EI. Varsinkin sanoa ei ihmisille, joista oikeasti välittää.
Kaiken tämän elämän mylleryksen ja kaaoksen keskellä ei jaksa keskittyä kunnolla. Ei mihinkään. Ehkä joskus risukasaan alkaa se aurinko paistaa ja kirjaimellisesti tunnelin päähän se valo syttyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti