Why end up being someones second choise?

Jostain syystä mun päässä rullaa lausahdus vaan edes takasin uudelleen. Miksei sitä arvosta itseään enemmän ollakseen vaan se ensimmäinen ja ainut valinta? Eihän se nyt niin vaan mene muutenkaan. Kuinka monta plan b:tä on itse mennyt tekemään elämänsä aikana.. Miten siihen tilanteeseen joutuu ollakseen se joka valitsee tai se kenelle sä olet vaan se toinen. Ja miksi siihen tilanteeseen tyytyy? Miksi sitä joutuu tekemään varasuunnitelmia tulevaisuudelle? Joskus pitää olla se back up sille jos hommat menee vituiksi mutta miksi se pitää tehdä ihmissuhteissa? Oikeilla ihmisillä joilla on tunteita? Joko et kelpaa ja olet jotain liian vähän kertoo ehkä siitä ettet ole se oikea. Tai sitten vain kuvittelet sen kaiken ja kaikki ympärillä olevat ihmiset on sitoutumiskammoisia sinä ihan itse etunenässä. Ja silloin kun olet sen toisen varasuunnitelma mitä vikaa oli siinä ensimmäisessä? Miten tähän tilanteeseen saa itsensä niin solmuun että vaan miettii kaikki omat parisuhteet läpi viimeiseltä 14 vuodelta ja toteaa taas että ne meni pieleen. Kuinka monessa suhteessa oli jo aina valmiina plan b ja kuinka monta kertaa siihen lähdettiin? Kuinka monta kertaa siinä olikin jo plan c ja d, ehkä jopa e? Olenko kasvanut siitä ja kuinka paljon? Tiedettävästi en tarpeeksi. Enää sen vain ole yksin minä valitsemassa. Kädettömänä ollut osallisena siihen että sinä et valitse kaikkia teitä mitä kuljetaan vaan joku tekee päätöksen jonka mukaan elät. Vai oliko se sittenkään niin? Miten se meni ja missä kohtaa pitää osata avata oma suu ja sanoa mitä haluaa vai sanoinko sen jo? Sanoinko sitä tarpeeksi kuuluvasti kun edelleen olen ihmettelemässä mitä helvettiä mun ympärillä tapahtuu? Vai tapahdunko minä sen kaiken keskellä aiheuttaen ne tilanteet? Miksi jotenkin se kaikki olikin niin paljon helpompaa kun edelleen olen sama ihminen? Kadotin itseni ja löysin kaiken tämän uudelleen mutta en kuitenkaan ajatellut enää toistavani samoja virheitä kerta toisensa jälkeen! Vai onko nämä enää virheitä vaan elämän opetuksia joissa pitäisi herätä ja tehdä niinkuin on oikein? Onko mikään ratkaisu tässä tilanteessa oikein? Kuukausi ehkä kaksi takaperin ajatukset olivat ihan yhtä solmussa kuin nyt mutta nyt löysin sille lankakerälle sen alun mistä lähteä purkamaan. En vain selviä ensimmäisestä solmussa koska en tiedä mitä pitää tehdä. Olla toinen vaihtoehto vai olla olematta on jo hyvinkin liian vaikea kysymys mietittäväksi mitenkään järjellä. Jos yritän miettiä tunteella tiedän että mikä on se hetkellinen tunne. Euforia, loisto, hymy, jännitys ja hehku. Fiiliksiä mistä haluaa pitää kiinni. Ne eivät kestä ikuisesti eivätkä takaa onnellista loppua. Ehkä pitäisi miettiä mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan vaikka sitä ei voi tietää. Minkälaisia pilvilinnoja voisin valintojen päälle rakentaa? Kannattaako sitä miettiä jos kaikki suunnitelmat vain sitten menee päin vittua niinkuin niillä on nyt ollut tapana. Sydänsurut on jo saatu. Sydänsurut on jo kertaalleen, kahteen, kolmanteen jo koettu. Ne on toistossa ja kovassa suosiossa olleet viimeaikoina. Silti en tiedä mihin suuntaan lähteä panostamaan sellaista määrää aikaa ja energiaa mikä voi olla se lopun elämää ihme tai lopunelämän tuho. Kummasta olen enemmän valmis ottamaan riskejä? Menettää kaikki, ehkä jopa kerralla vai onko sellaista vaihtoehtoa että antaa asioiden mennä omalla painollaan? Siihen vaihtoehtoon en haluaisi uskoa vaikka ehkä se on se realistisin olemassa oleva. En tiedä mitä panostaa kun tuntuu että kaikki on sanottu. Vai olenko sanonut niitä vieläkään tarpeasti hyvin artikuloiden? Vai näyttelinkö vain osan ja kohtauksen niin että annan muille vaan vallan päättää kaikesta jättäeni itseni ulkopuolelle? Mikä valinta minä olin ja kenelle?