Kenelle valehtelen?

Tarvitaan yksi pieni hetki jonka jälkeen taas kaikki muuttuu. Hetkessä tapahtuu pieniä taianomaisia asioita ja hups kaikki on taas päälaellaan. Muistaa kaikki pienet elämän ihmeelliset asiat ja hymy nousee korviin noin vain. Hetki on ohi ja kylmät väreet kiipeävät pitkin niskaa jonkun kuiskatessa korvaan "mitä tulikaan tehtyä". Päivät kuluu ja annat muka asian ollan vaikka jokaisena hetkenä kun pysähdyt muistuu mieleen taas se pieni hetki jossa maailman on ihmeellinen paikka. Pysähdyksen jälkeen pelkkää raivoa ja tulta kamppaillessa omassa mielessä miten se hetki ei ollut muka todellinen. Taas tulee kontakti joka tuo ne hetket mieleen ja palauttaa uskoa elämään. Uppoutuu siihen tunnelmaan niin että haluaa sukeltaa vaan syvemmälle ja syvemmälle. Et halua nostaa päätäsi, katsettasi pois kirjaimista jotka vilisee suoraan edessäsi. Et halua kuvitella mitään muuta kuin sen hetken mielessäsi missä olet onnellisempi kuin ikinä. Taas palaa karu todellisuus ja huomaat istuvasi yksin miettimässä mitä olisikaan onnellisuus olla. Haluat syöttää päähäsi kauniita ajatuksia ja luoda ihanaa tulevaisuutta. Huomaat kuinka pienet hetket valtaavat mielesi ja hymyilet pelkästä ajatuksesta. Kuinka pelottavaa se olisikin olla onnellinen. Kuinka vain mielikuvituksen maailmassa kaikki olisi hyvin. Kuinka paljon voitkaan itsellesi luoda mielikuvia ja olla haluamatta palata siihen todellisuuteen missä oikeasti elät. Kuinka ihanaa olisi taas tuntea ne kaikki ihastuksen aiheuttamat jännitykset ja tunnelmat. Kuinka suudelma vie vain jalat alta ja antaa kaikelle mahdollisuuden. Mutta en vain halua palata näihin asioihin haaveissa ja hetkissä vaan haluaisin sen olevan sitä todellisuutta jonka keskellä minä olen. Missä huomaan olevani yksin yksinäinen ja missä kaikki hyvä on korvattu jollain mitä kenenkään ei tulisi koskaan kokea. Kaikessa tässä mietin mikä on ollut valetta, mikä haavetta ja onko mikään tässä ollutkaan ikinä totta. Onko omat tunteeni aina sanoneet samaa vaikka kuinka vannoin että tunteeni olivat väärässä. Miksi se hetki palasi? Miksi se taas oli mahdollista saada tuntea kaikkea tätä mitä uskoin jo todella haudanneeni syvälle sellaiseen paikkaan mistä en halunnut sitä enää ikinä löytää? Onko ollut mahdollista sotkea todellisuutta ja haavetta ja kahta eri haavetta todellisuuden kanssa yhteen maailmaan missä kaikki voisi olla vain minun? Liian vaikeita sanoja ja ajatuksia. Liikaa kysymyksiä miksi, mikä, miten ja mihin. Huomaan vain taas käveleväni sellaisella polulla missä on liian vaarallista rakastua ja olla vain haaveissa onnellinen. Sille polulle en halua. Haluan odottaa huomista ja uutta ihmettä ja unohtaa tämän. Tästä ei seuraa mitään todellisuutta parempaa vaan se pahentaa sen kaiken muistuttamalla siitä mitä et voi saada. Kuka tätä ymmärtää, kuka tämän kuulee, kuka tätä voikaan sisäistää kun sisälläni huutaa. Tunne jota en halua päästää ulos, jonka valtaan en halua enää jäädä kokeakseni sitä kaikkea vielä kerran. Tunne haluaa antaa minulle hetken onnellisuuden. Minä, ei järki eikä tunne, vaan tulevaisuus ja minä itse haluan että saisin sen kaiken kokea huomenna ja tehdä siitä tunteesta ja hetkestä tulevaisuuden. En halua valehdella. Tiedän että se tunne sisällä polttaa ja huutaa kaipuuta. Mutta minä haluan muistuttaa että se tunne pitää lopettaa koska en voi sitä saada.