Kulunutta aikaa

Taas on ehtinyt vierähtää liian pitkä aika kun mulla on ollut aikaa mun omille ajatuksille. Tähän pitkään hetkeen on yllättäen mahtunut yksi tapailun päättyminen, uuden aloittaminen, kahden ihmisen välissä sekoilu ja tietenkin lopulta taas päädytty siihen että mun on vaan parempi olla yksin. Aika lyhyeen saa kolmen kuukauden asiat taas kiteytettyä. Se on aina se maaginen kuukausi ja sen jälkeen hommat tunnetusti menee vituiksi. Kun taas tulin ensimmäisen kerran siihen samaan pisteeseen, oli helppo todeta ettei se vika ollut oikeasti minussa, ei tällä kertaa. Se ihminen ei ole oikea jos se ei hae muutakuin vikoja musaa ja mun olemuksessa. Mitään muuta tee kuin valita ja vaatii. Totesin herralle suoraan päin näköä että se on varmasti helpompaa etsiä niitä vikoja minusta kuin itsestään. Ja samaan hengenvetoon vielä mahtui toteamus että hakemalla vain kaikkia vikoja se vain kertoo minulle ja itselleen ettei sen tarvitse aloittaa seurustelua. Näinhän se edelleen minun mielestä oli ja on ja pysyy. Ei ollut se ihminen mitenkään prinssi vaikka sitä aluksi niin vitsaili. Seuraavaan ihmeelliseen meni se melkein kuukausi. Lähti taas Espoon tytöltä jalat alta kun savolainen iski silmää ja tarrasi kädestä kiinni. Jutut meni vaan liian hienosti yksiin vaikka välimatkaa oli. Kunnes tuli taas se kuukauden mittainen ihastelu täyteen. Siinä tämän aikana pamautti Helsingin herrasmies, vanha tuttu että hänellä olisi kiinnostusta nyt alkaa tapailemaan. Eihän siinä saanut kuin taas pään sekaisin. Ihankaan turhaan ei tainnut se homma osua kohdalle mutta savon ihmeen tyylittömän "palaan exän kanssa" yhteen ilmoituksen jälkeen ei vaan taas mikään tunnu miltään. Tänään huomasin taas itsessäni niitä vanhoja samoja hermoja rakastavia piirteitä kun salaa kävin katselemassa internetin ihmeellisen maaliman avulla kuvia... Kyllä, tapana on liian paljon haaskata aikaa ja ajatuksia sellaisiin jotka eivät sitä ansaitse. Parempi jatkaa vain tätä yksin taapertamista. Tulihan tossa taas kasvatettua ikää lisää ja huokaistua kuinka jälleen vaikeaa se joskus oli viettää syntymäpäivät yksin. Erona aikaisempiin sinkkuvuosiin nautin täydellisesti huonolla väliaikasohvalla maatessa että onhan tää ihan jees olla krapulassa kotona ja kerrankin nautin yksinäisyydestä sellaisena aikaisemmin kutsuttuna spesiaalipäivänä. Kaikkeen tähän kiireeseen tietenkin piti hoitaa muutto, jatkaa töitä normaaliin jokapäiväiseen tahtiin ja palata koulun penkille. Ei tällä aikataululla ole edes mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä. Ja nyt ei ole aikaa vaivata päätä sillä että alkaa tapailemaan ja saa sydänsuruja kun en kuitenkaan vielä selvinnyt viimeisestä. Aika karua huomata taas jälkikäteen että sitä ehtikin tykästyä toiseen ja kiintyä kuitenkin jo vähän ajatukseen että kuinka yhteistä aikaa järjestää ja viettää. Se tuntui yllättävän pahalta ja sai sitä itkua siirrettyä viidellä-kuudella päivällä. Sieltä se kuitenkin tuli ja ajatus siitä että olen kaikille vain ja aina se kakkosvaihtoehto. Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja minä en aio olla se joka haluaa edes muuttua. Vaikeaa yrittää saada ajatuksia järkevästi kasaan kun tuijottelee vielä omaa napaa ja miettii miksi taas kävi näin. Paskaa tuuriakin tarvitaan matkaan ja sitä tältä tytöltä ainakin löytyy. Vielä pitäisi saada vanhalle tuttavuudelle selitettyä kaikki tämä niin ettei siitä tule liikaa lisäkysymyksiä ja että en pahoita toisen mieltä sillä että haluan olla yksin. Ajanviete on tervetullutta mutta sen vain pitää mahtua minun aikatauluun ja se menee nyt vain ennen kaikkea muuta. Seuraavaksi pari viikkoa aletaan totutella taas ajatukseen että tästä läheltä on yksi lähiomainenkin hävinnyt ja viimeiseen lepoon saattaminen ja itkeminen on edessä. Hautajaisissa mietityttää, miten selviän niistä kun molemmat puolet penkistä on tyhjiä. Sitä en olekaan saanut vielä yksin kokea ja en uskalla siihen ketään pyytää vaikka tiedän että todella olisin sen tarpeessa. Päässä pyörii paljon enemmän elämään liittyviä henkilökohtaisia asioita kuin niitä mitä liittyy parisuhteen hankkimiseen. Hullua huomata että jos jossain tuli kasvatettua henkistä ikää niin tässä. Vaikka muut eivät sitä näe tai tiedä niin minä sen tiedostan. Koko vuosi on kasvattanut jo ymmärtämään peilikuvaa aika paljon enemmän ja ymmärtämään sitä että pärjään varmasti vain paremmin yksin. Heikkona oleminen ei ole se mun juttu mutta yksin ei tarvitse kysyä lupaa eikä tarvitse katsoa aina aikaa ja paikkaa missä itsensä heikoksi tuntee. Osin jopa siitä nauttii. Vielä silti siellä mielenperukoilla vaeltaa se ajatus kuinka hienoa olisi löytää vielä tämän elämän aikana yksi joka vie jalat alta ja joka ottaa vielä kunnon kopin eikä päästä irti. Siihen pieneen haaveeseen ja hetkeen haluan nyt nukahtaa.