Oman mieleni vanki

Kun viettää neljä päivää neljän seinän sisällä ehtii miettimään taas liikaa. Ei niinkään ehkä enää mieti elämää vaan kaikkea muuta ja miten sitä voikaan mielessään pystyä pyörittämään liian monta päivää samaa saatanan virttä ja saamatta mitään aikaan mitä pitäisi? Olo tuntuu välillä todella tuskaiselta pyörittää kaikkea tätä samaa paskaa päivästä toiseen kun tietää että taas pitäisi huutaa asiat ulos mielestä ja sitä kautta löytää jotain rauhaa. Perjantai oli rankimpia päiviä taas hetkeen ja siitä selvinneenä jäljelle jäi kuitenkin kuristava tunne kurkussa ja yhden ihmisen pyörittäminen päässä. Mikä helvetti siinä on että joistain ihmisistä ei vain pääse yli? Pari kertaa meinannut jo päästä kun se taas tulla tupsahtaa sosiaalisen median etuseinälle jutuillaan tai pamahtaa mieleen yhen yhtäkkiä muistuttamaan sen miten ihania piirteitä siitä löytyi. Kaksi viikkoa sitten avoimesti keskustelin että tämä palautuu mieleen ja siinä olisi se ihminen jonka kanssa voisin loppuelämäni viettää jos se vaan päästäisi mut sen elämään. Sen jälkeen olo on ollut kuin raivatulla ja se ei vain poistu mun päästä millään harhautuksella. Normaalisti näinä aikoina kun tiedän sen olevan toisella puolella maapalloa nauttimassa elämästään minkä se on rakentanut, on ollut helpompaa olla. Nyt tieto siitä minä päivänä se saapuu takaisin tuskastuttaa enemmän kuin koskaan. Tiedän etten ole sitä mitä hän haluaa, koska miksi muuten me olisimme siinä tilanteessa että minä yksin olen ajatusteni kanssa enkä jakamassa niitä tälle ihmiselle joka voisi elämässäni muuttaa kaiken? Jotenkin kaiken tämän myötä on tullut mietittyä kaikkia niitä hetkiä kun joku on tuntunut "siltä oikealta". Jouduin kaksi päivää miettimään miksi mulla on näin syviä tunteita ja mitä sanoisin jos joku kysyisi miksi häntä niin rakastan.... Mietin mitä kirjoitin 5kk sitten. Mietin sitä laastarin repimistä. Ehkä tässä suurin ongelma on että en itse osaa repiä sitä laastaria ja päästää irti. Tunnen korvissa vieläkin sen kumitukset kun kuulin ne sanat että kuinka paljon hän välittää ja hänellä on tunteita mitä ei paljasta ja joille ei anna tilaa. Tietenkään herra itse ei muista tätä kolmen promillen avautumista, eikä siitä voitu puhua eikä olla puhuttu. Tuntuu tuskaiselta kuulla että joku toteaa minulle "se ei ole vielä siinä" kun kerron tunteista ja ajatuksista mitä olen joutunut tästä käymään. Sanoin etten pidätä hengitystä että tämä ihminen tulee ja sanoo ettei pelkää enää. Ja mitään muuta en ole tehnyt kuin pidättänyt hengitystä kaksi viikkoa niin että se sattuu jo. Mielessä näiden asioiden pyörittely ei auta kun se ei tarkoita kuitenkaan että mitään tapahtuisi. Nyt eikä ikinä, eikä varsinkaan maanantaina.