Miten tänään?

Moi, miten sun päivä on mennyt? Heimoi! Kiva kun kysyit! Päivä meni ihan kivasti. Tänään ei tuntunut jostain ihmeellisestä syystä yhtään niin paskalle kuin eilen. Tätä keskustelua mä kävin puolet mun työpäivästä mielessäni läpi. En muista koska multa olisi edes viimeksi vilpittömästi kysytty miten mä voin tai miten mulla menee.. Ensimmäinen vastaus puolitutulle on tietenkin ”kaikki fine”.Tällä hetkellä voin muistaa tasan yhden ihmisen joka on vilpittömästi osannut kysyä ja kuunnella myös sen mitä mä vastaan. Ja ainut ihminen varmasti koko tässä maailmassa joka pystyy ymmärtämään minkälaista kaaosta mun pään sisällä on ja kuinka helvetin pahalta se vaan voi tuntua. Tänään on ollut ihan ok päivä. Ei vituttanut niin paljon. Kenelle helvetti mä näitä kertoisin? Kohta Suomen kamaralta häviää se viimeinenkin ymmärtäväinen ihminen. Onneksi mä tiedän että mä voin lähteä Suomesta karkuun sinne lähetysmaahan ihan millon vaan kunhan lompakko antais vaan myöten ja sais järjestettyä sille aikaa. Musta tuntuu aika paskalta myös se että mun on vaikea tehdä mitään läheistä tuttavuutta kenenkään kanssa. Mutta toisaalta mä en halua mun ympärille just nyt ketään. Mä en tiedä miksi mä oon hokenut kohta kaks päivää päässä ”no man is an island”. Mutta mä haluan vaan oman saaren enkä ole mies. Mä en halua mun saarelle ketään joka ei sinne kuulu ja nyt sinne kuuluu vain minä. Minä, mun pää ja kaikki tää kaaos pitäisi sulkea autiolle saarelle. Ihan turha mun on edes keskustella kenenkään kanssa. Eilen ainut mitä kommunikoin äänellä oli kaupan kanssa. Sinne kauppaan pääseminenkin oli joku vallan suuri ennätys. Miten noi karmit tossa oven ympärillä ja ovessa kiinni oleva lukko voi muka avata näkymän niin pelottavaan maailmaan etten mä halua sitä kohdata. Mä en halua puhua kenellekään enää. Mä en halua viettää aikaa ihmisten kanssa. Ahdistava ajatus että joutuisi menemään ihmisten keskelle jotka vaan kattoo sitä kuorta mitä mä yritän parhaani mukaan taas kiillottaa ettei kukaan näkisi sitä mädän määrää mitä sieltä pilkkujen alta löytyy. Yhden asian mitä olen osannut sanoa että haluan; sylin. Olla sylissä, hetki. Sen mittainen hetki että siinä voi olla hetken pois tästä maailmassa ja kuvitella olevansa turvassa. Toinen asia oli valoa taloon koska valaisin sanoi itsensä irti. Joku voisi ajatella että ompa elämä pienestä kiinni, mutta niinhän se on. Ainakin mun elämä. Se on hyvin pienestä kiinni. Tänään ensimmäiset ahdistuksen tunteet tulee nyt kun miettii mitä tällä viikolla on vielä edessä. Huomenna on jotain mihin en uskalla edes osallistua tai harkita sitä. Se olisi liian pelottavaa kohdata taas uusia ihmisiä seurassa mihin en uskalla myöskään kuvitella että olisin juuri nyt tervetullut.. Taas se on pienestä kiinni. Jos tulee kysymys; tuletko? Tiedän etten voi olla menemättä. Vaikka tiedän että se huono ilmoitus että saan mennä käymään on jo saatu. Siinä välissä tapahtui vaan yksi viikonloppu, suunsoitto ja yksi vuodatus. Nyt ensimmäisen kerran painoin lähetä. Se onkin jo toinen tarina.. Tänään mulla menee ihan ok:sti. Huomisesta en tiedä. Mietin tänään onko hyvä kuitenkin antaa elämälle tämä kuukausi aikaa näyttää onko siitä mihinkään. Katsotaan. Jouluun on jo yli kuukausi ja maksalaatikkokin on pilattu tekstillä: ”Joulun perinteinen maksalaatikko”. Vitun joulu. Nyt menen voimaan ihan ookoosti, kiitos vaan vielä kysymästä!