Luovuttamisen osa 1

Mä yritin. Mä ihan oikeasti yritin. Mä en silti nää mitään mikä enää olis vaan sen arvoista et mä edes jaksaisin yrittää. Mä en ole enää sen arvoinen. Mä en vaan jaksa enää. Mä en halua että mua sattuu ja koskee enää ikinä. Mä en halua itkeä vaan kaikkia päiviä että mä jaksaisin taas pari päivää roolissa. Mulla ei ole enää voimia siihen että mä jaksaisin taas järjestää kaiken uudelleen. Mä en enää pysty saamaan henkeä vetämällä keuhkoja täyteen. Mun päivät on vaan pelkkää mustaa ja odottamista. Mä en edes enää tiedä miksi mä odotan ihmettä. Mitään ihmettä ei tule. Mikään ei vaan pysty palauttamaan sitä iloa mitä mulla oli ja mä vaan vajoan päivä päivältä syvemmälle. Mä en selviä edes tästä viikosta. Mä en voi pakottaa itseäni enää etsimään ratkaisuita asioille. En kestä enää kuulla että elämä ei ole reilua. Mä olen sen nähnyt ja kaikki kurjat puolet elämästä. Itseni satuttaminenkaan ei ole enää ongelma. Se kipu hetkellisesti vie mut muualle. Se kipu ei tunnu enää pahalta. Mikään fyysinen kipu ei varmaan tunnu enää pahalta siihen verrattuna miltä musta tuntuu joka päivä. Mä istun töissä ja näppäilen väkisin etten murtuisi. Pyörittelen mielessä onko vielä mun mielessä samat esitykset siitä miten olisi helpoin lähteä. Mietin mikä on kaikista kivuttominta vaikka sen ei sitä tarvitse olla. Tässä havahdun hetkeksi siihen miten ihmiset on itsekkäitä. Kaikki ovat jo mut jättäneet yksin ja osa poistanut mut niiden elämästä. Kaikki muut aina saa olla itsekkäitä. Tässä ei ole mitään järkeä. En käy sitä helvettiä enää uudelleen läpi mitä mikään parantuminen vaatisi. En jaksa enää. En pysty sitä tekemään enkä halua enää kenenkään muun olla vahtimassa ja huolehtimassa kun ei se ole kenenkään vaivan arvoista. Mä en halua vaan enää olla täällä tuntemassa tuskaa.