Katoin taas jotain romanttista hömppää ja missä taas kaikki oli vain hapily ever after. Oli kauniit häät, toinen tyttökin sai miehen ja mies sai naisen jonka perässä se juoksi. Jotain tollasta kuvittelin että mun elämä olisi joku päivä. Jotkut täydelliset häät, täydellisen miehen kanssa, täydellistä kiiltokuva elämää. Olisihan se elämä voinut olla ne häät ja mies siinä kyljessä. Ja olihan se parempi ettei niin käynytkään. Ihmettelen missä vaiheessa elämä muutti mua niin paljon että kaikki ne haaveet siitä kiiltokuva elämästä vaan katosi yhtäkkiä? Kolmenkympin kriisissä viitisen vuotta sitten oli kauheaa ajatella jos omat häät ei ole jo kohta tulossa ja pitäähän tässä ennen kolmekymppiä saada kaikki valmiiksi. Herranjumala että asiat pyöri pientä ympyrää että ne asiat olisi pitänyt saada sellaisessa tilanteessa mitä ennen olisi pitänyt juosta jo toiseen suuntaan ja lujaa. Ehkä jos elämä olisi mennyt toisin musta ei olisi tullut näin kyyninen tai ehkä vielä pahemmassa tapauksessa olisin jo eronnut ja aina ruksittamassa sitä laatikkoa virallisiin papereihin. Niin monet häät istuneena ja pari avioeroon johtanutta liittoa ehtinyt todistamaan jään edelleen miettimään onko aitoa rakkautta ikinä edes olemassa juuri mulle? Tuskin on edelleen se vastaus mitä en pysty muuttamaan. Tiedän mitä rahaan perässä ja mistä pitäisi päästä yli ja mitä pelkoja pelkkä se parisuhteen ajattelu tuo. Enää en itke sitä että olisin koko loppuelämän yksin. Ennen se oli se hirvein tunne mitä voi saada. Nyt ymmärrän että on vielä hirveämpää yrittää saada kunnioitusta ja hyväksyntää ihmiseltä jonka vuoksi itse tekisit mitä vain. Ja kun pääset vain toteamaan että se kaikki on vain haavetta ja valetta ja omaa kuvitelmaa että sitä kunnioitusta voisit saada... Kyllä se on kauheampaa kuin että olisit koko elämän yksin. Olla odottamassa ihmettä mitä ei tule. Vaikka molemmissa tilanteissa odottaa ihmettä, ne on vain erilaisia ja aiheuttaa erilaisia tunteita. Kolmekymppisenä monet heittäytyy ja alkaa suhteisiin vain siinä että on kriisi eikä voi olla yksin. Mennään naimisiin kauhealla vauhdilla ja odotetaan jos jotain tapahtuisi. Toisilla se vain on se aika jolloin tehdään kun se vaan tuntuu normaalilta. Mitä mä teen itse kolmekymppisenä? No en todellakaan tiedä. Eihän se ole kuin hetki kun se on täytetty ja mennään kohti neljääkymppiä vielä suuremmalla vauhdilla. Olen hyväksynyt että voin olla yksin ja en halua lapsia ja miksi ne yhdessä yössä muuttuisi? Ehkä enemmän pelkään että ne voikin muuttua ja haluan kumppanin, lapsia elämään ja taas kaikkea sitä mitä joskus siihen kiiltokuvan kaltaiseen haavemaailmaan rakensin. On pelottavaa odottaa haluavansa taas jotain. Ehkä siinä on se mun kriisi. Pelkään että opin haluamaan jotain elämää suurempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti