Vanhoja kaavoja

Mä huomaan että mulla on ollut viimeiset reilu kolme vuotta aina sama kaavaa. Se että ihastuu sellaisiin ihmisiin joista ei ole mulle mitään muuta kuin haittaa. Se että tiedostan sen saman kaavaan ei ole enää mikään uusi juttu. Pitäisi keksiä vain paljon parempia keinoja päästä yli niistä. Oppia se että lopettaa sen ajoissa ennenkin rakastuu. Kai se pitää myöntää että kiintyy ja rakastuu helposti. Tiedän olevani malttamaton ja annan väärille ihmisille mahdollisuuden olla siinä lähellä liian kauan. Ehkä kuitenkin kaiken tämän alla on aina se jatkuva pelko että tiedän niin tapahtuvan. Että jään yksin. Vielä enemmän yksin ennenkun se väärä ihminen asteli mun elämään syystä tai toisesta. Tiedä missä vaiheessa oppii päästämään tarpeeksi lähelle niitä paljon parempia ja tärkeämpiä ihmisiä. Ehkä mun on vaan helpompi olla rikki sellaisen ihmisen lähellä joka on sitä samaa. Sitten siihen tarraa kiinni ja toivoo että yhdessä korjataan toisemme. Vaikka se ei taida niin olla. Tiedän etten tule olemaan kovin ehjä vaikka seuraavan vuoden olisin yksin ilman että päästäisin yhtään ketään lähestymään. Tiedän että se yksinäisyys kuitenkin tulisi ja veisi kaiken voiman siltä päättäväisyydeltä mitä yrittää etukäteen vaan olla. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin etten vain osaa olla. En osaa sitä korjata kun kaikki muu tuntuu jo olevan tässä jokapäiväisessä elämässä jo tarpeeksi hankalaa. On vain helppoa heittäytyä tilanteeseen ja jälkikäteen valittaa ja itkeä miksi se meni niin. Toinen ääripää tälle tulee aina olemaan se että olen varautunut enkä uskalla lähteä mihinkään mukaan. Elämä on jatkuvaa oppimista mutta mikä perkele siinä on etten osaa oppia samoista virheistä? Mikä siitä tekee liian vaikeaa? Onko pakko vain aina toistaa samaa kaavaa pääsemättä siitä yli? Tarvitseeko aina kiintyä uuteen väärään päästäkseen yli siitä edellisestä? Aikamoista itsetutkiskelua saa suorittaa. Vai onko tässä kaikessa vain kyse siitä etten päästä itseäni antamaan anteeksi niistä virheistä ja toistan niitä siihen asti kunnes annan itselleni mahdollisuuden vain olla epäonnistunut? Se miten yritän kaikkea tulkita ei vain anna mitään vastausta. Kerrankin toivoisin että olisi joku fiksumpi jolta kysyä. En vain ole löytänyt sitä oikeaa paikkaa missä esittää ne oikeat kysymykset. Pitäisi oppia hyväksymään itsensä ja muiden tekemät virheet ja sanoa ääneen että tämä on vain ihan hyvä näin. Kaikista vaikeinta on vain hyväksyä ne asiat ja olla oikeasti sitä mieltä. En voi ikinä ketään muuttaa. Enkä halua. Halu vain muuttua itse on suurempi ja sitä ei saisi tehdä ikinä kenenkään vuoksi. Koska vain opin ymmärtämään etten voi muuttaa maailmaa ja sen kulkua? Milloin oppii että täällä ollaan ja eletään ja malttamattomuus ei ole paras hyve? Tarvitsen maltillisuutta käsitellä vanhoja asioita pois mutta en halua enää ikinä yrittää saada selvyyttä siitä mitä tapahtui kun edellinen elämä päättyi. Turvattomuus on tarpeeksi iso taakka siitä mitä jäi käteen. Enkä halua antaa edes sitä anteeksi. Pitäisi todeta että nyt minun pitäisi olla itse oma erikeeper eikä odottaa että joku muu olisi sitä joskus. Haluan vain silti kerta toisensa jälkeen että joku näkisi sen rikkinäisyyden läpi ja ei yrittäisi sitä korjata. Tai pystyisi unohtamaan oman itsekään rikkinäisyyden ja olla vain rikkinäinen yhdessä mun kanssa. Se on liikaa vaadittu maailmalta. Ehkä joku päivä kasvatan itseeni enemmän optimistisuutta ja haluan tavata maailman uudelleen.