avuttomin

Hävettää, vituttaa, kiukuttaa. Nyt alkaa olla taas sellanen olo, että on niin valmis vaan lähtemään. Ottaisi lennon vaikka Ouluun ja jäisi mupen kanssa sinne ihmettelemään vähän maailmaa ja sen menoa. Hyvällä lykyllä näkisi jotain revontulen tapaisia.

Kaameasta maanantaista kun pääsi eroo, seuraavaksi tuli vain vituttava tiistai.

Neljä viikkoa ilman autoa alkaa olla jo ihan sama asia kun olisi vetänyt itsensä pakko paitaan ja purrut kädet irti. Kädetön, jälkeenpäin jalaton ja lopulta päätön. Ei vaan osaa hahmottaa elämään ilman sitä ihanaa kulkinetta (toisin sanoen jatketta). Iskee täysi avuttomuus, turhautuneisuus ja näin hädässä en ole ollut aikoihin.

Joudun soittamaan, lainaamaan, ruinaamaan, kinuamaan ja käyttämään hyväksi kaikkia niitä joilla se kulkine toimii: "Avuton täällä taas moi. Mitäs olit puuhailemassa? Heitätkö mut keskustaan?". Ei näin.

Onhan se hienoa olla välillä se neito pulassa ja pyytää jotain mies puolista käymään kylässä sen ison kiviporan kanssa, että saa tavarat vihdoinkin paikoilleen. Onhan se hienoa, kun on joku pitkä mies kylässä ja laittaa ne maljakot ja asiat sinne ylös hyllyille, ettei tarvitse kääpiön kiipeillä huterilla jakkaroilla. Onhan se helppoa, että saa olla koko ajan kännissä muiden kyydissä ja aiheuttaa säpinää. Onhan sekin vielä hyvää, että ainakin joku soittaa ja kysyy joko sinne neljän seinän sisälle hajoaa? Ja sitten vielä ihan kaiken päälle se on hienoa, kun saa miehen kotiovelle asti hakemaan autolla.

Ehkä siihen jäi ne kaikki hyvät puolet.

Huonoista puolista en jaksa edes tehdä sen pidempää listaa. Nyt mä haluan vain mun auton takaisin, että voisi edes kuvitella elävänsä omaa elämää.