The truth is

Mä tapailin miestä johon mä rakastuin. Ja lopputuloksena on se että mun sydän särkyi jälleen. Annoin itseni tuntea kaiken vaikka yritin sitä järjellä itselleni sano että se on väärin ja se tulee päättymään huonosti. Nyt on se hetki vain myöntää että näin kävi ja puhua siitä ääneen. Mun sydämeni on särkynyt. Jälleen. Olin mä tähän jotenkin osannut jo varautua mutta ei sitä koskaan ennakkoon pysty suojaamaan itseään siltä vahingolta mitä tulee. Mä tiedän että tästä kaikesta selviän ja siihen ei välttämättä mene kauan mutta se että suostun käsittelemään kaiken on asia ja tarina jo erikseen. Ensimmäinen askel on aina vaan myöntää itselleen mikä tilanne on. Hyväksyä asia. Tulla toimeen ajatuksen kanssa ja lopulta sitä vain pääsee yli. En tiedä miten ja miksi annoin itselleni luvan rakentaa pilvilinnoja joiden reunoilla ei ollut edes mitään pinnoitetta. Sen mistä voin olla ylpeä; elin hetkessä; olin siinä; pysyin siinä viimeisille metreille, vaikka jossain kohtaa yritin jo herättää itsenäni. Saan olla ylpeä siitä että tiedän omistavani tunteet ja ajatukset ja pystyn kuvittelemaan elämäni eteenpäin. Pysyn pystyssä edelleen omilla jaloilla ja näen kuitenkin että olen elossa. Hengitän, tunnen, olen. Vaikka rakkaus taas tuli ja satutti niin mietin mikä siitä edes oli todellista. Kaikki tuntui pitkään olevan pelkkää satua, haavemaailmaa vaikka koko ajan tiedostin kaikki ongelmat ja realiteetit. Sain olla siinä hetkessä. Olin olemassa. Sain tuntea. Sain jotain mitä en koskaan ole saanut. Tiedän taas mitä uskallan vaatia. Mitä uskallan sanoa että minä tarvitsen. Haluan ja minun pitää vaatia elämältä enemmän. Vaikka seuraavan mahtavan ja ihmeellisen odottamiseen menee taas pitkä aika, tiedän että se on mahdollista. Vaatii aikaa ja hermoja ja todella paljon uskoa siihen että kaikesta tästä selvitään ja parempaa vielä on luvassa.