Eteenpäin

Mun piti pitkään miettiä mitä sanoin viimeksi. Se olo ei ole hävinnyt vieläkään. Onko se sitten kyse siitä että sai tyhjyyden ja tunsi sen. Tuntee vieläkin. Onko se kun saa asian päätökseen? Onko se sitä että hetkellisesti mielen valtaa kummallinen rauhallisuus? Mistä se tuli? Onko tämä niitä hetkiä kun löytää elämässään yhdelle hetkelle sen päätepysäkin? Onko tässä se hetki kun voin miettiä että tämä oli pääsepysäkki ja nyt voin mennä seuraavassa askeleessa oikeasti eteenpäin? Vai mikä välivaihe valtaa mielen? Onko tämä niitä hetkiä kun ei tiedä mihin suuntaan kääntyä ja jää vain sanattomaksi? Missä vaiheessa tämä kaikki hetkellinen tyhjyys loppuu ja muuttuu sekasorroksi? Hyvin ihmeellisin mielin ei pysty miettimään oikein mitään. Teinkö jotain ja teinkö jotain väärin? Olinko oikeassa kaiken aikaa? Mitä ihmettä tapahtui? En vieläkään tiedä mitä uskoa ja en vieläkään tiedä mikä on totuus. En vieläkään osaa päättää missä kohtaa olen ja olenko jo menossa eteenpäin ennenkuin itse sen käsittelin? Mitä ihmettä tapahtui ja miten ihmeessä tähän päädyin? Mikä ihmeen eteenpäin? Oliko aika lopettaa näin hetkessä se taakse päin katsominen ja oikeasti uskoa parempaan huomiseen, heittäytyä siihen mukaan ja antaa mennä eteenpäin ilman suunnitelmia vai oliko tämä se suunnitelma kaiken aikaa? Kultaako aika vielä muistot ja tiedän jälkiviisaana mitä tämäkin kaikki merkitsi. Eteen taakse liike loppuu. Kaikki pysähtyy ja tässä olen. Enkä vieläkään tunne mitään. Vieläkään. Liikunko jo?

väsyneen ajatuksen juoksu

Väsyneenä toivoo että löytäisi sen off nappulan. Kääntää kaikki pois ja vain nukahtaa. Ylikierroksilla käyminen on raskainta kun et vaan voi pysäyttää sitä kierrettä millään. Et tiedä enää onko missään mitään järkeä. Kuuntelet yksin omia ajatuksia ja muodostat kaikesta kauhuskenaarioita sen sijaan että rauhoittuisit, toteasit kaikki on nyt tässä järjestyksessä etkä voi mitään muuta ja hymyssä suin laittaisit pään tyynyyn. Täytyy yrittää hokea että kaikki asiat tapahtuu ja kaikella on oma tarkoituksensa joka selviää ajan kanssa. Tämä tilanne on tässä ja nyt ja tästä katsotaan miten se kehittyy. Paniikki valtaa mielen taas uudelleen ja et pysty tekemään mitään. Hengitys on vain pinnallista ja huomaat kuinka takahampaat pureutuvat yhteen ja rintaa alkaa puristaa. Päässä ei enää tunnu virtaavan veri ja tuntuu kuin ohimoilla sykkii. Onko tämä stressi vai se todellinen paniikki? Onko tämä niitä hetkiä kun saatan vain vajota lattialle ja en pysty pysäyttämään enää mitään. Onko tämä niitä hetkiä että kroppa huutaa enemmän lepoa? Miksi vain hoen että tästä ei tule hevonhelvettiä? Miksi pitää ajaa itsensä näin väsyneeseen tilaan.. Paha mieli valtaa. Paniikin tilalle tulee se surkea olo että haluat laittaa silmät kiinni ja antaa kyyneleiden valua. Näitä hetkiä kun haluat vain päästä syliin ja saisit kaiken suljettua pois. Ikinä ei saisi tottua siihen että joku on siinä vieressä ja ottaa näinä hetkinä kädestä kiinni. Enää en pysty tekemään mitään. Pakko yrittää odottaa että uni tulee ja asiat muuttuisi.

Ympyrän pyörimistä

Mun ajatukset kulkee taas sitä tietynlaista kehää mikä on vaan loputonta oravan pyörää. Hetkeksikään ei sitä pyörää pysäytä. Välillä se vauhti hidastuu ja olis mahdollista päästä seisahtumaan paikalleen. Ei tarvitse pitää ajatuksistaan kiinni ja hetken vaan on. Taas se vauhti vaan kiihtyy ja tuntuu että kaikki alkaa alusta. Se on jatkuvaa parantumista taas vanhoista harvoista. Mielummin hankkii uusia haavoja jotka eivät olisi niin syviä. Pienempiä mustelmia tässä elämän varrella jotka paranisi nopeammin. Nyt katselee kuinka tummaa iho voikaan olla taas uudellen samassa kohdassa. En ole valmis kohtaamaan näitä samoja haavoja enää. Haluaisin työntää kaiken vaan pois. Haluaisin vaan jättää kaikki tuntemukset pois ja aloittaa alusta. Ne haavat vaan eivät tunnu parantuvan millään. Painelee vain sormella uudestaan ja uudestaan siihen samaan mustelmaan ja repii vierestä auki sitä syvää haavaa. Miksi mielen pitää toimia näin? Miksi ei voi vaan päästää irti ja mennä eteenpäin? Antaa asioiden olla vaan eikä alkaa ylianalysoimaan jokaista asiaa ja pientä hetkeä joista voisi muka löytää uutta tärkeyttä tai uusia näkökulmia. Antaisi asioiden olla vaan ja antaa ajan kullata muistoja. Miksi pitää miettiä niitä hetkiä jotka tuntuu painautuneen mielenpohjalle kun niissä ei ole mitään sen syvempää merkitystä. Miksei voi vain uskoa että tämä on nyt tilanne eikä tule mihinkään muuttumaan. Pitäisi vaan nostaa leuka taas pystyyn uudelleen ja lähteä kohti uusia mahdollisuuksia, uusia pettymyksiä ja uusia itkuja. Uusia tunteita ja tuntemuksia. Miten sitä saisi itsensä revittyä pois tästä tämän henkisestä olosta ja siirrettyä uuteen tilaan tai vanhaan hetkelliseen omaan hyväksyntään missä olin jo. Kamala takapakki taas siihen mitä olin jo ehtinyt saavuttaamaan. Loppuisi tämä saman kehän pyörittäminen ja vaihtaisi uuteen. Tämän kehän haluan rikkoa mutta miksi en kuitenkaan vaan uskalla ottaa askelta siinä seuraavassa liitoskohdassa siihen uuteen vieressä pyörivään ympyrään jonka kyydissä kaikki odottaa? Mikä estää taas hyväksymästä asiat sellaisena kuin ne nyt vaan yksinkertaisesti on? Miksi tätä pitää kelata vaan uudelleen ja uudelleen ja laittaa vielä kerran kehään enemmän vauhtia kun ei tästä kyydistä edes putoa.

Kaipaan tyhjyyttä

Mistä aloittaisin? Alusta, lopusta vai puolivälistä? Vai siitä miltä kaikki nyt tuntuu? Ihmismieli on kummallinen asia ja varsinkin tunnepuoli ihmisessä on maailman monimutkaisin asia. Mistä kaikki alkoi? Hymystä, flirttailevista sanoista, käden kosketuksesta, halauksesta ja suudelmasta. Siitä ne melkein kaikki alkaa. Mitä tapahtuu siinä välissä? Ihmiset, tilanteet, kilometrit, aika ja tunteet. Mikä on lopputulos? Yksin käpertyneenä peiton alla odottaen hetkeä jolloin voisit itkeä. Mitä tapahtuu kun et voi enää päästää sitä maailman surullisintakaan tunnetta enää ulos? Mitä tapahtui ajassa ja ihmisissä siinä kaikessa välissä? Miksi piti olla tunteita? Haluaisin tämän kaiken jälkeen taas päästää itseni siihen todelliseen tyhjyyden tilaan missä ei tarvitse tuntea tai miettiä mitään. Ei tarvitsisi miettiä huomista tai tulevaa. Olla tyhjyydessä yksin hiljaa. Tuntea pelkkää tyhjyyttä kaiken tämän sijaan mitä olen taas itseeni saanut pakattua. Olin hetken aikaa optimistinen ja haaveilija. Olen ollut enemmän itseni kuin vuosiin ja taas olen päätynyt tunteiden takia siihen tilanteeseen mistä en pysty näkemään poispääsyä. Tiesin mihin ryhdyin ja tiesin jo valmiiksi mikä on lopputulos vaikka en halunnut sitä uskoa. Miksi en voinut vain olla ottamatta sitä mahdollisuutta ja tarttumatta siihen tilanteeseen ja tunteeseen kun viedään jalat alta. Miksi herättää tunteita ihmistä kohtaan kun kaikki tunne asiat on mulle pelkkä kirous. Tunteminen on ihan helvettiä ja kaikki menee perseelleen. En halunnut tulla pois sieltä euforian tuomasta pienestä tilasta. Halusin olla edes hetken taas onnellinen ja hymyilevä. Enemmän mitä osaan olla yksin. Yksinäisyys on tullut tutuksi jo seurassa ja huomaan kaipaavani jotain mitä minulta puuttuu. Puuttui rakkaus. Ei puuttunut syy rakastaa vaan se että annan sille rakkaudelle mahdollisuuden tulla. Olen itse esteenä sille mitä voisin olla ja mitä olen. Osaan ja tahdon rakastaa mutta en anna kaikkea kuitenkaan. Parempi oli etten niin tehnyt. Parempi etten antanut kaiken tulla ulos koska kaikki tämä tässä ja nyt olisi vielä paljon kauheampaa. Mutta mitä on tunnustaa rakkautta ihmistä kohtaan kun se on pelkkää mahdottomuutta? Toisella on katkeruutta, monimutkaisia tunteita edellistä elämää kohtaan ja pahaa oloa siitä että on yksin. En pysty täyttämään sitä aukkoa enkä halua. En ymmärrä miksi ajaudun taas tilanteeseen missä tiedän jo valmiiksi lopputuloksen. En pysty lopettamaan tuntemista enkä saa tätä käännettyä pois päältä. En pysty ymmärtämään koko tätä tilannetta enää. En pysty käsittelemään kaikkia niitä ristiriitoja mitä päässä pyörii. En pysty sanomaan mitä ajattelen. En pysty ilmaisemaan todellisia tunteita. En pysty tekemään nyt mitään. Tiedän että kidutan itseäni nyt pysymään tässä missä olen. En pysty juoksemaan karkuun koska nämä ristiriitaiset tunteet vain pitävät minut paikoillaan. Olen tässä ja nyt. Täydessä hämmennyksessä ja tilassa mitä en tunnista. En tiedä enää ehkä kuka olen näiden tunteiden pyörteissä.

Forgive or not forgot

Onko asiaa mitä unohdat jos se satutti? Onko olemassa asioita joita annat anteeksi jos se loukkasi? Moneen kertaan ehtinyt miettimään mitä se anteeksi antaminen merkitsee. Onko itse edes saanut anteeksi? Olenko minä tehnyt oikein antama anteeksi. Kauhea määrä turhan päiväisiä anteeksi antamisen kysymyksiä juoksee päässä. Mitä se anteeksi antaminen oikeasti edes on? Voin sanoa sen ääneen mutta muuttiko se mitään? Voiko unohtaa jos toinen ei anna anteeksi? Voitko unohtaa ja jättää antamatta anteeksi? Mitä tarvitaan siihen että anteeksi annoin ansaitsee ja antaa asioiden unohtua? Moneen kertaan viimeisen parin kuukauden aikana olen kuullut muiden sanovan "en anna anteeksi". Olen sanonut sen itsekin. En halua antaa anteeksi enkä todella halua unohtaa. Kaiken unohtaminen on kuin muuttaisi kaiken alusta alkaen. Ilman näitä anteeksi antamattomuuksia en olisi se mitä olen. En tuntisi asioita mitä tunnen. Osaan antaa anteeksi mutta en osaa koskaan unohtaa. Miksi unohtaisin jotain sellaista mitä joku on aiheuttanut tai mitä olen itse saanut aikaiseksi? Kaiken kokeman jälkeen, kaiken käytetyn ajan ja pohdiskelun tuloksena  opin antamaan anteeksi itselleni. Olen ankarampi itseäni kohtaan kuin muita. Miksi muut menisivät anteeksi annossa minun edelleni jos kaiken kokemani jälkeen en unohda vieläkään muita? Liian monta kysymystä ja ei yhtään vastausta. Kai sekin on merkki etten vieläkään unohtanut enkä unohda. Enkä halua kaikkea unohtaa, mielummin opin ja menen eteenpäin leuka pystyssä näyttäen että pystyn elämään unohtamatta ja antamatta anteeksi. Olen uusi, parempi minä, unohtamatta mitään mitä olen kokenut, antanut anteeksi ja jättänyt antamatta. Minä, ennen muita, unohtamatta antaa anteeksi.

Last worthless anything

Välillä on hyvä pistää pää sinne pusikkoon ja ottaa etäisyyttä tilanteisiin. Yrittää erotella tunne ja järki ja miettiä asioita kolmannelta kannalta. Joskus kuunnella muiden mielipiteitä ja hautautua hiekan sekaan. Pois noustessa syljeskelee niitä hiekan murusia ja katselee asioita uusin muka levännein silmin. Mietiskelee kaikessa rauhassa syntejä syviä ja niitä omia ongelmia. Onko tässä kohtaa järkevää ottaa elämään uutta ihmistä kulkemaan siihen vierelle kun ei tunne omia motiiveja. Mietiskelee mihin tämä elämä itseä vie kun on valmis kuitenkin vain luovuttamaan. Jossain kohtaa matkaan tarttui se erilainen. Ihminen joka sai nauramaan niin että poskiin sattui ja vatsalihakset oli kipeinä vielä päivien päästä. Sitten tulee se äkki stoppi. Jarrut pohjaan. Käsijarru käännös toiseen suuntaan ja kaks markkaa lasiin ja karkuun. Pääsee levähdyspaikka ja alkaa hakkaaman päätä seinään. Ei näin. Sitten yrittää korjata jotain mitä rikkoo vain tavan vuoksi. Ennemmin rikkoo sen mitä olisi voinut alkaa tapahtua kuin rikkoo itsensä. Yrittää miettiä mitä helvettiä tulikaan tehtyä. Joku sellainen käveli vastaan joka olisi voinut hyväksyä kaikki virheet ja oikut. Pitää alkaa hätäilemään sen suhteen että on ihminen ja kehittää oikeita uusia tunteita jotain kohtaan. Joku sanoi että oli jo aikakin antaa mahdollisuus jonkun kävellä elämään. Joku uusi joka voi olla se uusi oikea, ainakin sen hetken. Edes hetken. Kun taas itkua tihrustaa ja hakkaa päätä seinään että mitä tuli tehtyä huomaa kuinka vain edelleen kummitukset siitä kaikesta vanhasta paskasta kävelee ahtaassa elämän käytävässä vastaan. Kuinka arvottomana mä pidän itseäni ja omaa mahdollisuutta onneen? Mun pitäisi olla huutamassa että jumalauta minä ansaitsen kaiken sen mitä haluan ja mistä olen jäänyt paitsi. Minä olen se joka rakentaa kaiken tuhkasta uudelleen ja kävelee ylpeänä omaa uutta elämääni. Minä saan rakentaa itselleni uudet haaveet ja unelmat jonkun kanssa. Yritän selitellä mielessä että suojelen muita jäämällä mielummin yksin. Ketä kohtaan se tässä kohtaa oli oikein? Teinkö oikeaa päätöstä. Palasin takaisin isojen anteeksi pyyntöjen kera. Osaan niellä sen kaiken paskan minkä ihan itse aiheutin mutta millä saada se toinen ymmärtämään mitä se kaaos voi olla pään sisällä kun edelleen vain tuntee itsensä arvottomaksi. Olen mitä olen. Tässä ollaan ja ihmetellään saako se toinen luotua tähän sitä turvallisuutta mitä nyt niin kovasti kaipaan. Matka on pitkä ja varmasti erittäin kivinen. Nyt taas on iskeydytty vasten kovaa lattiaa ja ihmetellään mitä vittua taas tapahtui. En saa luotua turvallisuutta ympärille. Olen siinä pisteessä että päästin jonkun koskettamaan taas ja nyt tekee mieli huumaava raivota tätä tunteiden tuomaa ihmetystä. Miksi sana on uudelleen ahkerammassa käytössä. Ja mitä vielä. Kaikki jää taas auki ja nähtäväksi ja kiroillen mennään eteenpäin jos ei muuten.

Draamaa oikeista tai vääristä

Mä alan olemaan niin vitun kyllästynyt kuuntelemaan sitä mitä mun pitäisi tehdä ja mitä ei. Mä olen alkanut äärettömästi ärsyyntyä siitä että ihmisillä on jotain kommentoitavaa mun valinnoista ja tekemisistä. Ihan kun ympärille olisi kasvanut sellanen vitun lastentarha joka ei vaan osaa olla turpa kiinni ja pitää niitä mölyjä itsellään. Jos ei kiinnosta niin sitten ei vittu kiinnosta. Muiden mieleipiteillä, niihin asioihin joihin minä itse uskon, ei ole mitään paskan verran merkitystä. Pitää antaa jotain helvetin selityksiä miksimitämilloinkukamitähähtäh. Arvostelijat ja muut joiden mielipide ei vaan kiinnosta. En ymmärrä mikä vittu ihmisiä taas vaivaa. Pitäisivät huolen omista asioistaan, sanomisistaan ja tekemisistään. Pahinta on taas se että keksitään sellaisia juttuja joissa ei ole mitään perää. Ei yhtään mitään. Kiva olla joku puheenaihe, NOT. Mulla on ihan oma elämä josta minä pidän huolen ja pidän omat rajani. Jos en kysy neuvoa sitä ei tarvitse tulla tuputtamaan. Kysyn ihan itse jos on jotain epäselvää. Kaameeta draamaa tehdään sellaisista asioista joilla ei ole vittuakaan merkitystä ja aletaan vielä huutamaan perään. Tai sitten ollaan muka niin vitun tyhmiä ettei tajuta mitähän sitä on mahdettu mennä tekemään. Helvetti että alkaa vähemmästäkin viiraamaan päässä. Elämässä olis niitä ihan oikeitakin ongelmia. Ihan sellasia mihin voisi itsekin vaan kaiken ajan ja energiansa tunkea. Eikö muilla sitten muka ole? Pitää nähdä vaivaa ja aiheuttaa vitutusta muille ihmisille ja jotkut tekee sitä vain olemassa olollaan. Ei jaksa taas naurattaa tollaset asiat yhtään. Mielessä olisi sitä ihan oma henkilökohtaista draamaa mutta sitäkään ei voi enää samoin jakaa kun aina joku kusipää näkee oikeudekseen taas tehdä siitä muidenkin asian. Ei huvita jakaa koko ajatuskirjoa niiden kanssa jotka vaan suunnattomasti ottavat päähän. Eniten vituttaa että on on pitänyt monta päivää tätäkin raivoa vaan sisällä siksi ettei haluaisi enää tännekään jakaa. Eikö vois kohta olla se että tietyt kusipään vaan vaikka vetäis ittensä narun jatkoksi ja lopettais vaan helvetti olemisen. Vittu että ärsyttää.