Mä haluun oppii sut (ja pitää sut menneisyydessä)

Tuli mieleen se yks menneisyyden haamu yhdestä biisistä. Sit tuli yks toinen juttu josta se tuli mieleen. Yks vanha kirjoitus ja vielä taas yks biisi. Ja nyt mun on vaan taas pakko ravistaa päätä ja saada se ihminen pois mun mielestä. Mä en tiedä mitä mä tekisin jos se kävelis kadulla vastaan. Sanoisinko mitään vai vetäisinkö ylimielisen roolin? Mä oon kävellyt paikoissa joissa se vois tulla vastaan ja puoliksi pelonsekaisin tuntein kävellyt vaan ja päättänyt että tää ei oo se päivä kun törmätään. Mulla on erilaiset syyt pelätä sen näkemistä kun mitä esimerkiksi sen yhden väärän ja paskan vaiheen kanssa. Mä pelkään että mulla on vielä sitä ikävä ja mä en sitä haluaisi missään nimessä myöntää. Mulla on hyvä parisuhde jossa mä saan olla rikki. Mä saan olla oma itteni. Mä saan nyt kaikkia niitä asioita mitä mä halusin. Tietenkin paketoituna vähän erilaiseen pakettiin. Mutta silti. Mulla jäi jotain kesken. Muistan sen illan kun viimeisen kerran vahingossa nähtiin. Mä itkin. Mä olin kaikkia vitun liian sekavia tunteita yhdellä kertaa. Törmättiin jossain missä en edes olisi odottanut että törmätään. Sen biisin sanat mitä mä pyöritin ei kuitenkaan aivan täysin osu kuin osittain. Se kertoo mitä mä halusin olla sille toiselle. Korjata sen insinööripojan särjetyn sydämen. Olla jotain muuta mitä se on koskaan kohdannut. Olla sen iholla loppuun asti. Mä tuun surulliseksi että siinä kahden vuoden pyörityksessä mä vain särjin oman sydämen ja rikoin itseni pahasti. Nyt mä huomaan että mä välillä pelkään samaa. Mä oon viime aikoina ollut todella päättäväinen ja uskonut siihen että mä teen oikein. Ja yks hetki meinaa taas vesittää kaiken. Miks mun pitää alkaa kaivelee sit jotain vanhaa haavaa jonka laastaroin riittävän hyvin päästäkseni eteenpäin elämässä. Mä kaipaan edelleen jotain niitä vanhoja juttuja. Mun pitää vaan herätä tähän päivään ja ajatella tulevaisuutta. Yrittää alkaa suunnittelemaan sitä mitä on edessä, sellaisen ihmisen kanssa joka haluaa olla just mun kanssa.

Pidä kontrolli

Pitkästä aikaa löysin itseni taas ihmettelemässä. Meinasin menettää jo kontrollin hetkellisesti ja huomasin kuinka päätä huimaavaa vauhtia taas olen menossa vanhalle raiteelle. Pahanolon tunne on vyörynyt sisällä monta päivää. Helpotti tänään sanoa ääneen että pelkään. Pelkään että käy niin kuin viime syksynä. En hakenut apua vaan jäin puolitiehen. Jäin yksin istumaan risteykseen mistä yritin löytää pois. Epäonnistuminen vallitsi kaikessa. Tuli törmäys. Törmäys ja ihmisten sanat sen jälkeen. "Sinun pitäis olla onnekas että olet elossa", "se on ihme että kävelet", "on ihme ettei käynyt pahemmin". Mietin sitä ja yritin vaalia ajatuksia sen ympärille kuinka onnekas olin. Onnekas ja hengissä. Kaikkien suojelusenkeleiden ympäröimänä ja lähes ehjänä. Kaikki törmäyksen aiheuttamat ongelmat ja vaivat halusin vain selättää. Kukaan ei vaan koskaan ollut kuulemassa kun sen yhden kerran päästin itkun ja kysyin itseltäni miksi jäin henkiin. Se jäi siihen yhteen itkuun. Suljin kaiken pahan vain huomaamatta ulkopuolelle. Se oli kuin olisin sulkenut oven perässä ja kävellyt eteenpäin tuntematta mitään. En kuitenkaan tainnut sulkea sitä ovea hyvin. Huomaan miten samat karmivat ajatukset välillä palaavat mieleen ja väsyn. Väsyn siihen etten jaksa enää kaikkea hälinää ja olla liian kiireinen. Huomaan saavuttaneeni sellaisia asioita, joista pystyin vain kuvittelemaan. Kun olen ponnistanut näin ylös, haluan vain päästää irti ja luovuttaa. Siltä se taas tuntuu. Yritän jakaa tuntemuksia ja olla rehellinen. Mutta en voi olla edes rehellisesti itseni kanssa. En voi sanoa suoraan että tunnen epäonnistuvani taas. Tunnen etten osaa enää olla rehellinen peilikuvalle vaan otan vanhan roolin taas sieltä nurkkakaapista ja puen sen päälle. Salaa kietoutuneena siihen valheeseen ja peittelen itseni valheiden verhoon taas uudelleen. Jaksa vielä vähän. Muutama kuukausi ja voit taas luovuttaa. Mutta mitä tehdä tilanteelle jossa olen päästänyt jonkun toisen viereen. Saanut itseni kuvittelemaan että parisuhteessa löydän rauhan ja saan olla onnellinen. Melkoista koettelemusta sekin. Osaan pyytää anteeksi ja selittää mistä asiat johtuvat. Osaan sanoa hetkessä missä olen, kuinka kiitolliseksi itseni tunnen. Kun palaan taas omaan kuplaan, mietin onko se sen arvoista. Taas oppia rakastumaan, rakastaa ja ennenkaikkea saada vastarakkautta. Mitä jos kaikki meneekin pieleen? Näin kovan yrittämisen jälkeen ja pääsy siihen mihin halusin... Nytkö vain luovutan itseni kanssa? Mitä jos se toinen ei hyväksy minua tälläisenä? Mitä jos en kuitenkaan kelpaa? Mitä jos en huomaa että kaivan itseni vain syvemmälle enkä pääse pois? Miten kerron että tämä kaikki on normaalia, ilman että se toinen lähtee? Haluanko kertoa vain nähdäkseni että se toinen jää? Jäänkö edes itse? Liian paljon asioita jotka voivat johtaa vain täydelliseen epäonnistumiseen kaikessa. Kestänkö sen?

Kesäfiilistä

On ollut liian hyviä hetkiä olla omissa nahoissa. On tuntunut liian hyvältä olla oma itsensä. Liian hyvää on ollut nauttia vain olemassaolostaan. Saanut ihan urakalla ihmetellä että mistä tätä fiilistä oikein riittää. Vallan saanut nauttia kesästä ja sekoilla menemään. Enemmänkin antanut vain palaa ilman itkua. Vaikka aivot nakuttaa vanhoja raitoja niin ne on vain ollut taustalla olevaa huminaa siihen verrattuna mitä normaalisti. Mitähän tässä muka muuttui vai opinko vahingossa ottamaan iisisti? Nauttimaan siitä miten asiat on vaikken ole saanut sitä "mitä halusin"? Jostain ne liian vaikeat kysymykset silti väkisin välillä pitää kaivaa mieleen kun taas ravistaa päätään, suoristaa selän ja vaan nauttii. Myös niistä paskoista hetkistä. Ehkä jotain vaan muuttui tänä vuonna. Ja hyvä niin. 

Siinä se kesä meni. Tuntui kun olisi uudelleen syntynyt. Miten ihmeellisestä kaikki päivänsäteet piristi aamuja ja kaikki tuntui erilaiselta. En vieläkään osaa sanoa missä vaiheessa tapahtui muutos että elämästä tuli elämisen arvoista. Vaikka tähän kesään on mahtunut asioita jotka ovat saaneet asiat ja ajatukset aina sopivasti raiteiltaan, ne eivät kuitenkaan ole valvottaneet samallalailla kuin ennen. Muutoksien ja tapahtumien myötä aina osasi odottaa jotain parempaa. Pettymykset ei enää tuntuneet niin karvailta. Mikään ei ole saanut tunteita niin suunniltaan että se veisi inhimillisyyden tunteet sille tasolle missä ennen ne aina laahasi. Kaiken ilon irti repiminen ei ole aina ollut 150 prosenttia lasissa kohti känniä vaan opin nauttimaan pienistä asioista jotka voi tehdä iloiseksi ja vaikuttaa tunteisiin. Tuntuu kuin olisin saanut seitsemän vuoden epäonnen käännettyä siihen onneen mitä oikeasti ansaitsen. Hyväksyn itseni ja virheeni eri tavalla kuin ennen. Mikään ei enää ole sitä mitä se joskus oli. Uskallan kokeilla uusia asioita vaikka ne pelottaa. Uskallan olla enemmän oma itseni. Kaikki muutos hyvässä ja pahassa on vain tuonut lisää voimaa siihen että mä pystyn tähän elämään. Mä pystyn tähän täysin sata prosenttisesti melkein yksin. Se tukiverkko joka mulla on, on lujempi kuin koskaan. Ja ehkä kaikessa on parasta se, kun ehdin jo hyväksyä itseni, yksin olemisen, pelkojen kohtaamisen tulevaisuudessa, kävi jotain aika taianomaista joka hymyilyttää taas keskellä yötä. En malta odottaa että saan kertoa kaikille kuka todella nyt vei jalat alta. 

Se ruma lista "mitä haluan parisuhteelta"

Kun netissä alkaa pyöriä kirjoitus niin kaikki bloggaajat tarttuvat siihen ja alkavat kertomaan mitä se olisi itelle. Jokainen postaus on varmasti tärkeä. Mutta se nyt on vaan taas trendinä kirjoittaa siitä mikä nyt puhuttaa. Eniten ärsyttää että sitä alkoi myös miettimään itse. Käsitys siitä mitä ennen halusin vain eroaa hyvin paljon nykyisestä. Oli ilo ehkä lukea kirjoitusta, jossa joku muu ehti todeta sen että haluaa normimittareista poikkeavan parisuhteen. Tiedän että sen suhteen olisin halunnut itsekin. Tiedän mitä siltä olisin tasan tarkkaan halunnut. On aina helpompaa sanoa mitä ei missään nimessä halua. On paljon helpompaa myös tyytyä siihen mitä saa. Mutta osaanko sanoa että mitä haluaisin sen olevan jonkun muun kanssa? Mä tiedän että voisin olla loppuelämäni ihmisen kanssa jonka kanssa ei tarvitsisi muuttaa yhteen ja olla joka päivä. Mä tiedän että mä haluaisin molemmille vapauden tehdä mitä parhaaksi näkee. Ja silti toivoisin että sen päätöksen hetken tullen seuraavana aamuna löytäisin sen rakkauden mun vierestä. Muutenkin deittailu on itsessään niin hankalaa ettei sitä edes usko löytävänsä ketään ja luopuu vaan toivosta sen suhteen että löytäisi ihmisen jonka kanssa herätä aamulla. Ja vielä että se ihminen haluaa samaa. Joka kerta kun tapaa uuden ihmisen käy päässään mielessään listausta mitä siinä ihmisessä on ja mitä siitä puuttuu. Ihan kun kaiken pitäisi olla siinä paketissa valmiina. Ei saisi olla yhtään virhettä. Ei voi ymmärtää heti tavatessa että ne muka toisen virheet voi olla parasta tulevaisuudessa, niitä asioita mitä jopa oppii rakastamaan. Kaikki pitäisi saada valmiisti kauniissa rasiassa jonka päällä on rusetti. Ja silti en edes tiedä mitä sieltä rasiasta pitäisi löytyä. Listattuna ne asiat mitä haluaa alkaisi kuitenkin vain "täydellinen". Vaikka sellaista ei ole. Tiedän vain mitä halusin siitä ihmisestä jonka jo menetin. 

Vanhoja kaavoja

Mä huomaan että mulla on ollut viimeiset reilu kolme vuotta aina sama kaavaa. Se että ihastuu sellaisiin ihmisiin joista ei ole mulle mitään muuta kuin haittaa. Se että tiedostan sen saman kaavaan ei ole enää mikään uusi juttu. Pitäisi keksiä vain paljon parempia keinoja päästä yli niistä. Oppia se että lopettaa sen ajoissa ennenkin rakastuu. Kai se pitää myöntää että kiintyy ja rakastuu helposti. Tiedän olevani malttamaton ja annan väärille ihmisille mahdollisuuden olla siinä lähellä liian kauan. Ehkä kuitenkin kaiken tämän alla on aina se jatkuva pelko että tiedän niin tapahtuvan. Että jään yksin. Vielä enemmän yksin ennenkun se väärä ihminen asteli mun elämään syystä tai toisesta. Tiedä missä vaiheessa oppii päästämään tarpeeksi lähelle niitä paljon parempia ja tärkeämpiä ihmisiä. Ehkä mun on vaan helpompi olla rikki sellaisen ihmisen lähellä joka on sitä samaa. Sitten siihen tarraa kiinni ja toivoo että yhdessä korjataan toisemme. Vaikka se ei taida niin olla. Tiedän etten tule olemaan kovin ehjä vaikka seuraavan vuoden olisin yksin ilman että päästäisin yhtään ketään lähestymään. Tiedän että se yksinäisyys kuitenkin tulisi ja veisi kaiken voiman siltä päättäväisyydeltä mitä yrittää etukäteen vaan olla. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin etten vain osaa olla. En osaa sitä korjata kun kaikki muu tuntuu jo olevan tässä jokapäiväisessä elämässä jo tarpeeksi hankalaa. On vain helppoa heittäytyä tilanteeseen ja jälkikäteen valittaa ja itkeä miksi se meni niin. Toinen ääripää tälle tulee aina olemaan se että olen varautunut enkä uskalla lähteä mihinkään mukaan. Elämä on jatkuvaa oppimista mutta mikä perkele siinä on etten osaa oppia samoista virheistä? Mikä siitä tekee liian vaikeaa? Onko pakko vain aina toistaa samaa kaavaa pääsemättä siitä yli? Tarvitseeko aina kiintyä uuteen väärään päästäkseen yli siitä edellisestä? Aikamoista itsetutkiskelua saa suorittaa. Vai onko tässä kaikessa vain kyse siitä etten päästä itseäni antamaan anteeksi niistä virheistä ja toistan niitä siihen asti kunnes annan itselleni mahdollisuuden vain olla epäonnistunut? Se miten yritän kaikkea tulkita ei vain anna mitään vastausta. Kerrankin toivoisin että olisi joku fiksumpi jolta kysyä. En vain ole löytänyt sitä oikeaa paikkaa missä esittää ne oikeat kysymykset. Pitäisi oppia hyväksymään itsensä ja muiden tekemät virheet ja sanoa ääneen että tämä on vain ihan hyvä näin. Kaikista vaikeinta on vain hyväksyä ne asiat ja olla oikeasti sitä mieltä. En voi ikinä ketään muuttaa. Enkä halua. Halu vain muuttua itse on suurempi ja sitä ei saisi tehdä ikinä kenenkään vuoksi. Koska vain opin ymmärtämään etten voi muuttaa maailmaa ja sen kulkua? Milloin oppii että täällä ollaan ja eletään ja malttamattomuus ei ole paras hyve? Tarvitsen maltillisuutta käsitellä vanhoja asioita pois mutta en halua enää ikinä yrittää saada selvyyttä siitä mitä tapahtui kun edellinen elämä päättyi. Turvattomuus on tarpeeksi iso taakka siitä mitä jäi käteen. Enkä halua antaa edes sitä anteeksi. Pitäisi todeta että nyt minun pitäisi olla itse oma erikeeper eikä odottaa että joku muu olisi sitä joskus. Haluan vain silti kerta toisensa jälkeen että joku näkisi sen rikkinäisyyden läpi ja ei yrittäisi sitä korjata. Tai pystyisi unohtamaan oman itsekään rikkinäisyyden ja olla vain rikkinäinen yhdessä mun kanssa. Se on liikaa vaadittu maailmalta. Ehkä joku päivä kasvatan itseeni enemmän optimistisuutta ja haluan tavata maailman uudelleen. 

Kolmenkympin kieppeillä...

Katoin taas jotain romanttista hömppää ja missä taas kaikki oli vain hapily ever after. Oli kauniit häät, toinen tyttökin sai miehen ja mies sai naisen jonka perässä se juoksi. Jotain tollasta kuvittelin että mun elämä olisi joku päivä. Jotkut täydelliset häät, täydellisen miehen kanssa, täydellistä kiiltokuva elämää. Olisihan se elämä voinut olla ne häät ja mies siinä kyljessä. Ja olihan se parempi ettei niin käynytkään. Ihmettelen missä vaiheessa elämä muutti mua niin paljon että kaikki ne haaveet siitä kiiltokuva elämästä vaan katosi yhtäkkiä? Kolmenkympin kriisissä viitisen vuotta sitten oli kauheaa ajatella jos omat häät ei ole jo kohta tulossa ja pitäähän tässä ennen kolmekymppiä saada kaikki valmiiksi. Herranjumala että asiat pyöri pientä ympyrää että ne asiat olisi pitänyt saada sellaisessa tilanteessa mitä ennen olisi pitänyt juosta jo toiseen suuntaan ja lujaa. Ehkä jos elämä olisi mennyt toisin musta ei olisi tullut näin kyyninen tai ehkä vielä pahemmassa tapauksessa olisin jo eronnut ja aina ruksittamassa sitä laatikkoa virallisiin papereihin. Niin monet häät istuneena ja pari avioeroon johtanutta liittoa ehtinyt todistamaan jään edelleen miettimään onko aitoa rakkautta ikinä edes olemassa juuri mulle? Tuskin on edelleen se vastaus mitä en pysty muuttamaan. Tiedän mitä rahaan perässä ja mistä pitäisi päästä yli ja mitä pelkoja pelkkä se parisuhteen ajattelu tuo. Enää en itke sitä että olisin koko loppuelämän yksin. Ennen se oli se hirvein tunne mitä voi saada. Nyt ymmärrän että on vielä hirveämpää yrittää saada kunnioitusta ja hyväksyntää ihmiseltä jonka vuoksi itse tekisit mitä vain. Ja kun pääset vain toteamaan että se kaikki on vain haavetta ja valetta ja omaa kuvitelmaa että sitä kunnioitusta voisit saada... Kyllä se on kauheampaa kuin että olisit koko elämän yksin. Olla odottamassa ihmettä mitä ei tule. Vaikka molemmissa tilanteissa odottaa ihmettä, ne on vain erilaisia ja aiheuttaa erilaisia tunteita. Kolmekymppisenä monet heittäytyy ja alkaa suhteisiin vain siinä että on kriisi eikä voi olla yksin. Mennään naimisiin kauhealla vauhdilla ja odotetaan jos jotain tapahtuisi. Toisilla se vain on se aika jolloin tehdään kun se vaan tuntuu normaalilta. Mitä mä teen itse kolmekymppisenä? No en todellakaan tiedä. Eihän se ole kuin hetki kun se on täytetty ja mennään kohti neljääkymppiä vielä suuremmalla vauhdilla. Olen hyväksynyt että voin olla yksin ja en halua lapsia ja miksi ne yhdessä yössä muuttuisi? Ehkä enemmän pelkään että ne voikin muuttua ja haluan kumppanin, lapsia elämään ja taas kaikkea sitä mitä joskus siihen kiiltokuvan kaltaiseen haavemaailmaan rakensin. On pelottavaa odottaa haluavansa taas jotain. Ehkä siinä on se mun kriisi. Pelkään että opin haluamaan jotain elämää suurempaa. 

Pieni ympyrä

Elämässä on paljon asioita joita ei voi selittää sanoin. Jotkut asiat vaan tuntee. Toiset ei koskaan tunne syvintä tuskaa, toiset ei koskaan myös saa kokea sitä kaikkea iloa mitä elämä voi tuoda tullessaan. Kaikessa tässä ristitulessa kun tuntee hyvän ja pahan yhtäaikaa tuntuu että hukkaa itsensä nopeasti. Kaikki mitä luulit tuntevasi voi olla täyty harhaa ja kuvitelmaa. Se mitä tiesit tunteesta ei ole enää siinä kun käännyit. Näännytän itseäni tuntemalla suurempaa tuskaa. Mutta kuka tämän valitsisi itselleen. On paljon vaikeampaa antaa itsensä tuntea niitä asioita ja tunteita joita kokoajan yrität itseltäsi kieltää. Et halua kieltää sitä itkua joka yllätti täysin normaalien askareiden keskellä normaalina päivänä. Mutta kuinka vaikeaa on myöntää se mitä tuntee kun se kaikki tunne ei johda mihinkään. Pienen ympyrän sisällä sitä yrittää kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Samaan päätökseen silti tulee. En kerro ikävää mitä tunnen. En kerro sitä mitä sisälleni suljen. Tiedän kuinka sanat ovat kielen päällä ja kuinka ne haluaisin sanoa vain kokeillakseni auttaako se. Vaikka tiedän mikä lopputuleman on. Mitä vielä pahempaa voi tulla ja antaa toisen tehdä että uskaltaa päästää irti vaikka niin koko ajan haluan tehdä? Mikä siinä vetää puoleensa että uhraa aikaa ja ajatuksia sille mitä ei enää edes tiedä haluavansa? Minkä tunteilleen voi vaikka niitä yrittää kieltää?