kysymys

"Missä vaiheessa se meni tohon pisteeseen?" Sieltä tuli ne sanat mitä en osannut itsekään kysyä taikka miettittiä ennen kuin se kysymys oli suoraan edessä. Missä vaiheessa olisi pitänyt jaksaa antaa itselleen anteeksi jaksamattomuus ja pyytää kädestä pitäen auttamaan ja taluttamaan avun luokse. Kaikki tapahtuu vauhdilla ja sitä vauhtia ei ole osannut pysäyttää. Nyt se seinä tuli vastaan. Nyt sinne pohjalle valuttiin ja vauhdilla. Nyt tuli se stoppi jota en edes osannut haluamalla haluta. Vaikeaa se olisi ollutkin koska en tiennyt olevani niin loppu. Vaikka kuinka itkin ja huusin loppuunpalamista, en huutanut sitä itselleni tarpeeksi kovaa. En osannut myöntyä itselleni ja aiemmalle, häveten sitä mitä itsestäni ajattelin. Kaikki sanat tarttui kurkkuun.

Edelleen hoen miksi niin kävi? Miksi joku itsessåni antaa vallan päättää asioita joista en ole tietoinen? Kaikkien tapahtumien ketjuna ja kaaoksena siinä makasin. Minä itse ja tuho. Miksi se meni niin pitkålle? Avunhuuto joka kuultiin. Kuikna kauas se kuului? Kuulinko sen vihdoin itse ja ymmärsinkö oikein? Olenko nyt varmempi? Olenko nyt valmiimpi? Olenko nyt yhtään sen enempää kun se meni jo niin pitkälle? Parannunko tästä kokaan? Jäänkö omien pelkojeni vangiksi aina vaan syvemmälle? Annanko itselleni anteeksi kuitenkaan niin helposti kuin muille? Haluanko edes antaa itselleni anteeksi? Miksi piti niin syvälle mennä? Ensimmäistä kertaa ajauduin ajattelemaan sitä ja itseäni siinä tilanteessa. Se tilanne huusi mulle takaisin ja huusin vain kovempaa ja kovempaa ja kovempaa. Pyysin sitä loppumaan. Pyysin että edes hetken tulisi rauha oman itseni sisällä. Mitä päässäni enää liikkui? Ajatus tyhjiöstä johon jään kellumaan. Avaruuden painottomuuden tuntemukset ja hiljaisuus. Hiljaisuus. Helpotus. Helpottiko? Ei. Ymmärsinkö? En vielä. Auttoiko se? Ei. Ymmärsinkö vieläkään oikein? En varman. Kuulinko sen huudon kaiken kaaoksen ja mylleryksen seasta? En luultavasti. Sainko todellisen avun? Aika sen näyttää?

Mihin nyt elämä vie eteenpäin? Parannunko koskaan? Saanko rauhan sisäisesti? Saanko vain olla? Saanko olla sairas ja silti ansaita sen uuden mahdollisuuden elämään? Saanko hymyillä vielä kaiken tämän jälkeen? Saanko tuntea hyvää oloa ilman että tarvitsee muistaa kuinka pohjalla täytyy käydä? Annanko ikinä itselleni anteeksi? Vieläkin osa minussa haluaa luovuttaa. Osa haluaa vaan päästää irti. Päästää irti kaikesta. Haluaisin antaa itselleni senkin vielä anteeksi, joku päivä. Se päivä ei ollut vielä tänään.