toiveista

Elämän pitäisi olla toiveita täynnä. Haaveita joita tavoitella. Pilvilinnojen rakentelua ja niihin kurottamista. Toiveita paremmasta huomisesta. Välillä tuntuu turhalta tehdä toiveita kun pessimistisyys iskee todellisuuteen ja jään vain miettimään ettei ne kuitenkaan toteudu. Tänään olisin halunnut toivoa ja haaveilla ihanasta päivästä. Päivästä joka olisi ollut täynnä rakkautta ja haaveita tulevaisuudesta. Sain itkeä ilosta. Ilo siitä että näen tänään että ympärilläni on ihania ystäviä jotka haluavat sanoa olevani niiden elämälle hyvä ja iloinen asia. Ilo itkusta että tänään hetkittäin on tuntunut hyvältä. Iloa sain pienestä hauvasta. Silti jää tunne mikä estää sen lopun hyvän ja ilon tulemasta. Se on kaipuuta, pettymystä ja pimeää. Toivoin ennenkin jotain mitä en ole saanut. Ja aina jää sen toiveen jälkeen katkeraa makua. Toivoapitäisi olla, toivoon pitäisi uskoa. Haaveisiin pitäisi unohtua hetkeksi. Mutta se olo sen jälkeen kun näkee eteensä ja tuntee sen todellisuuden.

Tulee epätoivo. Jää miete, että ansaitsisinko edes toiveitteni toteutumista? Särkee ajatella. Tuntuu taas turhalta ja tyhjältä. On paha olo ja sattuu. Kaikki tämä mitä koen, tuntuu koettelemukselta, tuntuu epätodelliselta. Välillä sattuu enemmän ja kovempaa. Välillä se olo helpottaa. Tulee hetkellisesti levollinen olo. Kaikki on vielä kauheaa kaaosta jonka epätoivossa menen rämpien eteenpäin. Toivon pelastusta ja hyvää oloa joka olisi pysyvämpää. En taida silti olla vielä hyväksytty kaikkien ajatusteni kanssa. Toivoisin senkin tapahtuvan.

Huomaan salaa toivovani asioita joita en edes kuiskaa ääneen. En uskalla toivoa niitä kovempaa ettei ne menisi rikki. En uskalla toivoa niitä ääneen, koska pelkään ettei niitä kukaan kuule. En uskalla toivoa niitä asioita enempää, koska pelkään ettei niitä hyväksyttäisi. Toiveeni jäävät taas pelon jyrän alle. Välillä toivon kaikista eniten etten pelkäisi enää ja saisin vihdoin sanotta kaikille ääneen kaikki toiveeni. Sen jälkeen kun ne olisi sanottu ääneen, jos vain joku ne kuulisi ja toteuttaisi niistä osan kanssani. Enkä olisi enää koskaan yksin.

Kaiken aikaa kun on yksin on vain enemmän sellainen olo että olen väärin ymmärretty. Aina ja jokaisessa asiassa. Jokainen hetki mitä olen vain seiniä tuijotellut, on tuntunut siltä että olen kaiken sen pahan mielen ja olon ansainnut. Kaiken aikaa mitä olen yksin vessan lattialla itkenyt on tuntunut siltä että se on loputonta pahaa oloa. Jokainen hetki siitä itkusta on tuntunut siltä etten ansaitse mitään muuta. Kaiken aikaa yksin pyöritellessäni ajatuksia mielessäni totean aina uudelleen ja uudelleen kuinka turhaa tämä yrittäminen edes on. Kaiken aikaa jään yksin. Ihan kuin kaikki saisivat päättää että mut voidaan vain hylätä ja jättää sivuun, eikä kenenkään tarvitse ymmärtää. Välillä on vaikeaa ymmärtää itsekin. Kaiken aikaa yritän yksin tätä kaikkea ymmärtää. Ei kukaan halua ymmrtää näitä tunteita ja oloja mun kanssa. Ei kukaan halua olla ihmisen kanssa jota ei jaksa ymmärtää. En ole ansainnut ymmärrystä. En ole ansainnut edes sääliä mitä en todella kaipaa. En ole ansainnut olla täällä. Kaiken aikaa saan yksin sanoa sen ääneen koska kukaan ei kuule, eikä kukaan haluaisi ymmärtää kuulemaansa. Jään yksin. Mielummin jäisin olemattomiin. Mielummin lakkaan olemasta. Mielummin annan muille rauhan ettei minua tarvitse enää ymmärtää..

Miks mun täytyy aina tuntea itteni huonommaksi? Miks mulle jää vaan hylätty olo? Ihan kun ketään edes kiinnostaisi tai kukaan edes välittäisi. Kaikki on vaan tyhjää olemista. Se on ihan sama onko mua täällä enää huomenna. Kukaan ei varmaan edes huomaisi jos oikeasti vaan häviäisin. Se olisi mulle vaan iso helpotus olla olematta. Ei tarvitsisi ainakaan enää miettiä miks mun pitää olla kun kukaan ei kuitenkaan huomaa.. Olis helpompi vaan olla pois.

Mä olen arvoton ja mitätön. Mulla ei ole mitään mistä pitää kiinni. Mussa ei ole mitään mikä jaksaisi eteenpäin. Mulla ei ole arvoa mulla ei ole mitään. Kaikki mitä on joskus ollut on mennyttä. Kaikki mistä ehkä joskus pidin on hävinnyt. Mulla ei ole mitään tarkoitusta. Mulla ei ole mitään. Mikään ei tunnu lohdottavan koska niitä asioita ei ole olemassa. Mä en ole mitään. Kaikki tuntuu turhalta niin miksi edes yrittää?

Miks mun pitää olla rikki? Miks mun pitää olla näin epänormaali? Miks mun pitää olla täynnä syviä haavoja joita kukaan ei ymmärrä? Miks mun pitää olla näin haavoittunut? Miks mun voimat on loppu? Miksen saa enää sanaa suusta? Miks mun pitää kokee tää kaikki? Miks mä en vois olla vaan olematta? Miks mä en voi vaan lopettaa? Miks tää kaikki vaan jatkuu? Miks mä en koskaan parane? Miks mä en voi ite ymmärtää enää tätä kaikkea? Miks kaikki asiat vaan tapahtuu ja tuntuu etten voi tehdä asioille mitään? Miks musta vaan aina tuntuu tältä? Miks tää ei lopu? Miks mua vaan sattuu koko ajan enemmän? Miksen nää että mun elämässä olis tapahtunut ikinä mitään hyvää? Miks mulla on vaan taas kysymyksiä? Miks mä vaan hajoon enemmän? Miks mussa ei ole mitään hyvää? Miks mä olen tällänen? Miks mä vaan haavotun koko ajan? Miks mä en voi olla joku muu? Miksimiksimiksimiksimiksi? Miks mä ansaitsen edes elää? Miks mä edes ansaitsen olla täällä? Miks kukaan koskaan edes rakastais mua? Miks kukaan koskaan välittäis musta? Mitä hyvää mulla on kenellekään annettavaa? Miks mä olisin edes kenellekään yhtään mitään?