rude awakening

Mä heräsin tänään ja toivoin että tää kaikki olis ollu vaan pahaa unta. Mä heräsin tähän paskaan todellisuuteen mitä mä en ikinä toivonut että tapahtuisi. Mä en halunnut tänään nousta sängystä ylös. Mä halusin että kaikki olis pyyhkiytynyt pois. Mä halusin että kaikki olis ollut niinkun siinä mun unen alussa ennenkun kaikki meni päin vittua. Mulla kesti 3 kk kirjoittaa ylös 5 tärkeintä asiaa mitä mä uskon että parisuhteessa pitää olla. 10.5 piti miettiä viikossa 5 asiaa. Mä sain sen valmiiksi nyt. Mä katon tätä vitun typerää listaa ja mulla ei ole näistä mitään. Mulla ei ole niistä yhtään mitään. Jos mä olen yksin niin mulla ei voi olla niistä mitään. Mä jään yksin ja mietin mitä mä haluaisin että mun parisuhteessa olisi. Mulla ei ollut edes niitä kaikkia viittä ja silti mä uskoin siihen että se voi ihan oikeasti toimia vaan ihan siksi koska minä halusin. Vittumitäpaskaa. Tekee mieli pissiangstaa. Ehkä se on sitä. Mä en halua mennä nukkumaan ja herätä uudelleen tähän vitun painajaiseen. Mä tiedän että mä voin tästä selvitä mutta se ei vaan ole se mitä mä haluan. Mä halusin ne kaikki pilvilinnat ja mulle jäi se vitun kamala painajainen..

takaisin siihen ekaan hetkeen

Ensimmäistä kertaa mieleni tekee puhua asiasta itselleni. Kertoa se koko tarina alusta. Kulkea läpi sen sadun ja palata sieltä todellisuuteen valehtelematta kertaakaan. Ilman että kaunistelisin asioita, ilman että tuntisin syyllisyyttä. Haluni on jakaa se itselleni niin että ymmärrän missä olin kun käännyin väärään suuntaan. Ymmärtää ne syyt miksi en anna itselleni anteeksi ja miksi näen ettei muutkaan niin tee. Haluan itkeä ja hakea lohtua siitä mitä tunsin silloin kun se kaikki alkoi... Ensin ei ollut sanoja. Ensin se oli vain pimeydessä loistava kajo, joka tuli eteeni ja hämmästyin. Luulin ettei se ollut todellista. Viinin huuruisen illan keskeytys ja mieleni omia juovia. Tuli toinen sanaton hetki, näin sen hymyn. Näin sen tunteen ja tunsin kuinka selässäni kulki jännitys ja nostatti kaikkien astien tasot korkeammalle kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa törmäsin siihen mitä on rakastua ilman että edes tiedät sitä itse. Se heti kun polvet notkahtaa pelkästä siitä haaveesta ja pienestä toivon kipinästä. Se kuvitelma ei ole kadonnut vieläkään. Vieläkin muistellessani kaikkia niitä aistieni havaitsemia uusia asioita, olin ihmeissäni kuinka valo on kirkkaampaa, kuinka hengitykseni kohisee korvissa. Kaikki tuntemukset nousivat kovaa ja korkealle. Kävelin helpoin askelin ja ihmettelin omaa ympäristöäni jota en edes ollut enää tuntea. Ollessani onneton näin jotain sitä mitä olin pienen pääni sisällä kuvitellut joskus tulevan. Se ihminen jota rakastin ennen kuin itse edes tiesinkään. Ennenkuin sitä edes pystyin myöntämään. Ihminen joka teki minusta sen mitä nyt olen, mitä en enää tunne. Se joka sai kaiken tuntumaan ekstaasilta. Jäin riippuvaiseksi siihen hyvän olon tunteeseen joka vain katosi. Kaikki muistot siitä korkeimmasta huipusta saivat minut haluamaan sitä vain enemmän. Tein virheitä, kävelin harhaan, huusin, kiroilin, petin, tein kamalia asioita vain tietääkseni sen että olen olemassa ja ekstaasi on se mikä minua vie. Petin luottamuksen, en vain itseeni, vain kaikkeen siihen mitä olin aina uskonut. Kaiken sen mitä koin sai minut tekemään asioita mitä ei tulla ymmärtämään. Välillä se on itsellekin vaikeaa. Kaikesta en anna itselleni anteeksi. Seison edelleen risteyksessä kädet levitettynä ja mietin miksi kaikki on edelleen anteeksi antamatta ja miksi se on myöhäistä. Se tunne, se ekstaasi hävisi sen pettymyksen ja oman minäni alle niin lujaa ja niin äkkiä etten enää edes tiennyt ketä peilistä tuijottaa takaisin. Se ihminen jota kohtaan olin tuntenut enemmän kuin ikinä ketään kohtaan seisoo edessäni eikä voi edes katsoa takaisin. Tässä risteyksessä ollessani mietin ja pohdin edelleen miksi näin kävi. Mitä minulle tapahtui että tämä kaikki tapahtui ja minä muutuin. Mihin hävisin oman itseni kanssa ja miksi se täytyi kaikki tapahtua? Mitä sisälläni tapahtui? Jäinkö liian riippuvaiseksi siihen tunteeseen ja ajatukseen, että olen tärkeämpää kuin koskaan ikinä? Minun vuokseni voisi joku taistella? Nyt näin ei ole enää ollut, en ole enää ollut tärkein. Olen ollut huonoin, en ole ollut oma itseni, en ole ollut sitä mitä minun piti olla. Olen kaltoin kohdeltu, satutettu, loukattu. Muuttunut. Edelleen haluaisin itkeä ilosta että olen saanut kokea jotain elämääni mullistavaa, mikä ei ikinä tule parantamaan niitä haavoja ja arpia, joita halusin sillä paikattavan. Sain niitä muistoja joita aion hiljaa vaalia, kertomatta. Kokemukset jotka asettavat minut uudelleen itseni eteen, jossa tuomitseni itseni ja yritän päästä siihen katkerottomuuden tunteeseen ja omaan itseeni jossa olin 10 vuotta aiemmin. Haluaisin huutaa kaikki tunteeni ulos niin kuin ne ovat, mutta minussa on tullut uusi piirre. Huudan asioita suojellakseni sitä mitä vanhasta minästäni on jäljellä. Haluaisin edelleen sanoa kaikki ne kaikki kauniit sanat vaikka ne ei enää merkitse mitään. Ne sanat jotka takertuvat kurkkuuni saavat sinne nyt jäädä ja hautaan ne muistoineen. En ansaitse enää katkeruutta, vihaa ja luottamattomuutta omalta itseltäni ja se mitä kylvän muihin. En voi enää seistä tien risteyksessä rukoilemassa, "rakasta minua". Itken vuoksesi nyt ja vielä myöhemmin ymmärtääkseni sen että tähän piti päästä. Se että näen taas kuinka asiat ajautuvat toisiin ja kaikkeen en voi enää vaikuttaa. En voi olla enempää kuin olen, enkä enää voi muuttua. En tunne enää käsiäni, kasvojani, liikkeitäni, ajatuksiani samoin kuin silloin kun se kajastus tuli eteeni. En ole enää se sama ihminen. Muutuin, vaikken niin suunnitellutkaan. Menin liian pitkälle suojellakseni itseäni, tai niin luulin tekeväni. Tein elämäni pahimmat virheet juuri siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt kasvaa aikuiseksi ja alottaa se mitä pelkäsin. Se vaihe kun käännyin pettämisen tielle ei tee minusta enää ikinä ehjää. En ikinä enää tule tuntemaan samoin kuin ennen sitä. Ennenkuin tein pahimman virheen elämässäni. Se ei ollut sen arvoista. Se ei ollut sitä mitä enää haluan ikinä edes ajatella tehneeni. Käsi vieraan ihmisen kädessä, huulet toisen vieraan huulilla, olla sylissä oman syyllisyyden kanssa. Nukkua muualla kuin siellä missä minun olisi kuulunut olla. Katkeruutta ja vihaa aamulla herätessä, miettiessä hurjana kaikkia niitä ajatuksia, hokiessani mielessäni, miten helvetissä tähän jouduttiin, mitä helvettiä tapahtui, mitä helvettiä täällä tapahtuu, miten ikinä voin joutua tähän? Miten helvetissä tästä pääsee eroon? Huomasin tehneeni sen mitä en ikinä ollut edes voinut kuvitella tekeväni. Helvetti onneksi heräsin vaatteet päällä. Mietin hurjana mitä tapahtui, katsoin itseäni peiliin. Se näky oli yhtä helvettiä. Se ajatus siitä on edelleen yhtä helvettiä. Mitään onnekasta siinä ei ollut. Syyllisyys edelleen tuo mieleen sen mitä nyt halveksun enemmän itsessäni kuin mitään aiemmin. Ennen häpesin omaa taustaani ja sitä mistä tulen ja kuinka pohtija olen. Enää en nää virheitä samallalailla. Pettäminen on pahinta mitä ikinä olen voinut tehdä sille toiselle, jota silloinkin rakastin. Olin rakastunut ja silti niin kävi. Olenko epäonnistunut lopullisesti? Joudun myöntämään tämän kerta toisensa jälkeen että niin tein. Jouduin kantamaan sen sisälläni ja kannan sen loppuun asti. Opin vielä elämään sen kanssa, mutta se ei enää ikinä anna paluuta siihen mitä oli ennen kuin niin tein. Haluaisin palata ajassa taakse päin ja katkaista sen tunteen mitä ikinä se olikaan mikä siihen on voinut edes minut ajaa. Haluaisin enemmän kuin se ikinä tulee olemaan mahdollista. Olen pahoillani. Itselleni ja sinulle, jolle tein sen mitä en ikinä halunnut tehdä. Toivon että joku päivä ymmärrät. Toivon että joku päivä annat anteeksi. Tiedän, en enää ole siinä silloin. Edelleen mietin sitä huumaa ja adrealiinia mikä sai pääni kiertämään tuhat kierrosta nopeampaa. Asioita ja tunteita mitä en ollut tiennyt olevan. Miten mikään voikaan tuntua niin hyvältä. Olen lapsellinen ja naivi, mutta palaan siihen hetkeen vain siksi, koska mikään ei ole ikinä tuntunut niin hienolta. Se kun ajattelen sitä jännitystä mitä silloin oli, mitä ne perhoset oli vatsassa. Miksi ne piti hajota? Miksi minun piti taas hajottaa kaikki ja luottaa itseeni ennen sitä etten riko tätä? Haluaisin kääriä itseni nyt siihen tunteeseen ja huopaan joita oli ennen tätä kaikkea ja kokea kaiken uudelleen alusta ja jättää tuntematta se kaikki viha, pettymys, katkeruus ja paha mitä matkalla vain tuli tielle. Haluaisin sulkea silmät ja kuvitella sen sadun pyörimään ympärilleni. Joudun silti avaamaan silmäni ja katsomaan eteeni huomatakseni että on aika mennä eteenpäin. En voi tehdä sitä enää sen ihmisen kanssa joka vei jalat altani, se ei ole enää se vuosisadan rakkaustarina, jossa olen enemmän rakastettu kuin koskaan. Olen pian yksin tässä pelottavassa maailmassa uuden itseni kanssa ja en todella tiedä mitä teen koska en saa enää olla kanssasi.

Hiljaisia huokauksia

Hiljaisuudessa ja pimeydessä oli taas huokauksia. Jokainen asia mitä mä yritän sanoa ja saada suusta ulos jää puoli tiehen. Mä en saa lauseita edes päässäni loppuun. En todella tiedä mistä alottaa. En minkään suhteen. Mä tiedän mitä haluan tavoitella mutten tiedä mikä on se mihin pitää ensin panostaa. En todella tiedä tällä hetkellä mistään mitään. Mä en osaa sanoa mitään. En tiedä miten päin pitäisi olla ja kauhistuttaa tää oma tila. Mä oon aivan pihalla ja vaan huokailen hiljaa.

Painetta

Mä elän sitä helvettiä uudelleen. Mä elän niitä kauheimpia hetkiä lapsuudesta uudelleen ja vaan aina uudelleen. Jään yksin ja ulkopuoliseksi. Tuntuu kuin hakattaisiin henkisesti vielä enemmän. Ja vielä pahemmin. Revin niitä haavoja yhä uudelleen auki ja sentti sentiltä syvemmältä. Mieli menee syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Luulin että se kaikki on vaan sitä että mielessä pyörii vanhat pahat teot ja se tuska levitetään happona iholle. Havahduin ensimmäistä kertaa siihen että ymmärrän kuinka siihen vanhaan arpeen kaadetaan uudessa muodossa se sama paska. Mä koen sen helvetin uudessa tilassa ja ajassa. Se hetki on nyt. Hyväksi käyttö ja alistus. Alistetaan niin pitkään että ratkean ja annan periksi. Se pahoinpitely on ottanut uuden isännän. Se tuska on ottanut isomman voiman. Se isku siitä moittimisesta on saanut kätensä jatkoksi piiskan. Se paha olo on ottanut enemmän tilaa. Hukutan itseni syvemmälle siihen mitä en ansaitse. Se paska alkaa kiertää jo isompaa kehää joka kiristää ympäri kaulan. Se kaikki mitä vähättelin on tullut nyt kovempana vastaan. En osaa päästää kättäni irti vaan kahlitsen itseni siihen. Haluan uskoa että se loppuu ja muuttuu. Haluan että se menee ohi. Entä jos se jää? Mitä käy lopulta? Kuulen oikein ja tiedän ettei näin saisi olla. Haluan huutaa ja antaa sinun kokea sen tuskan jolla satutat. Haluan antaa takaisin yhtä tuloksia iskuja mitä itse väistelen. En halua enää kokea tätä pahaa oloa. En halua jäädä enää lapseksi valtasi alle. En halua että sinusta tulee isäni. Hakkaat jokaisella sanomattomalla sanalla. Jokaisella vähättelyllä rikotat kaiken sen mitä rakensin siitä mihin minut jätettiin yksin sirpaleina. Olin ehjempi kuin koskaan kunnes tulit ja loit vasten sen pahan olon mitä sisälläsi kumpuaa. Älä riko enempää vaan anna minun mennä että joskus uudelleen voin uskoa siihen että minulla on määränpää ja syy elää. Älä kiduta enää valheilla ja lupauksilla mitä et aio tai halua pitää. Älä enää satuta minua jättämällä minua itkemään yksin. Älä enää yritä jos et tunne sitä palavaa halua saada minut ehjäksi rinnallesi. Älä enää kulje elämässäni jos et tunne halua sinne läpikululle kuulua. Älä enää anna minun uskoa parempaan huomiseen jos tiedät ettei sitä ole. Älä enää yritä jos et halua. Älä anna minun kärsiä enempää jos et hyväksy sairauttani joka on jonkun muun aiheuttamaa. En voi parantua jos et halua minua auttaa. Ymmärretyksi tuleminen ei ole helppoa. Kukaan ei voi sitä vaatia. Jos en ole yrittämisen arvoinen jätä minut mielummin yksin. Anna minun parantua ja olla vielä kokonainen. Anna minulle mahdollisuus olla vielä oma itseni yksin jos sinä et voi enää rinnallani seistä. Anna minun toistaa itseäni niin että ymmärrän sen ensin itse. Kuule se sana ja anna sanojen tulla kuulluksi jotta minä saisin vielä sen elämän jo ja ansaitsen. Anna minulle mahdollisuus saada asiani järjestykseen. Ymmärrän jos se on liian raskasta olla kanssani. Anna se tehtävä takaisin minulle jos et siihen pysty enää. Anna elämäni takaisin. Älä lyö enää katkerilla sanoillasi. Anna minulle vihdoin anteeksi ja anna minulle vapauteni. Älä enää satuta tietämättömyydelläsi. Tee päätös ja annan anteeksi. Minäkin. Minä annoin jo sinulle anteeksi. Älä enää satuta lisää.

**ttu kun pitää olla vaan niin..!!

Suututtaa ja kovasti. Tunne on ihan oikea. Tunteenpurkaminen hankala. Ottaa päähän ja kiukuttaa. Ärsyttää ja raivostuttaa. Ja mitään et vaan pysty tekemään. Kaikesta tuleekin kauheeta paskaa ja raivareita. Ja sit kun olis ollut olevinaan joku hyväkin päivä niin se päättyy siihen kiukkuun. Joku kiulutti jo aamulla. Joku kiukutti vähän vähemmän päivällä ja nyt kun on se ihana ilta aika... Raivostuttaa eri asiat niin että tuntuu räjähdysalttiilta joka askeleella. Tekee mieli paiskoa tavaroita ja kiroilla niin että naapureitakin hirvittäisi. Ja mitään et pysty tekemään. Ainut mitä voi odottaa että aika menisi eteenpäin ja vituttaisi vähemmän. Sekään ei kyllä enää tahdo lohduttavan tippaakaan. Perkele. Tekee mieli vaan haistattaa kaikille vaikkei vika olekaan ehkä kaikissa. Perkele.

Kuinka kauan jaksan vielä

On ollut paljon niitä erittäin hyviä päiviä. On ollut niitäkin päiviä jolloin tuntuu että kaikki vain yksinkertaisesti menee pieleen. On jäänyt ajatus siitä miten täältä lähdetään. Kuinka raukkamaista tahansa sellainen poistuminen olisikaan silti se jälleen on tullut houkuttelemaan mieleen. Taas muistan ajan ja paikan. Taas muistan sen itkun ja tuskan. Nyt erona on se ettei se ajatus tunnu enää niin pahalta. Se on muuttanut muotoaan ja houkuttelee yksinkertaisuudellaan. Se kuiskaa ja sanoo kuinka helppoa se olisikin. Kuiskaa korvaan rauhaa ja helpotusta. Ensimmäistä kertaa se kuuluu niin selkeästi ettei se edes pelota. Mietin mitä sen jälkeen. Mietin sitä mitä haluan muiden luulevan kun se arkku makaa siinä. En saa sitä pois päästä. Se kertoo minulle siitä tahdosta mitä minä halusin ja miten minä maailmani näin ruosteena. Ruoste. Kai nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä jota silittää ja tuntea maailman paino. Yritän. Todella yritän. Se ajatus ei katoa. Yritän selvittää maailmani siihen pisteeseen että taas jaksaisin ja pystyisin. Silti en usko yrittäväni tarpeeksi koska ajatus helposta lopusta on jo liian miellyttävä. Liikaa pusken asioita väärään suuntaan ja nään virheeni liian myöhään. Liikaa yritän olla kuin ajatusta ei olisikaan. Huonoja hetkiä joilloin itken että tämä on jo loppu. Olen itkenyt kaiken ulos ja jäänyt lopulta kesken itkun toteamaan että tästä pääsee irti. Kaikki on jo loppu ja ruosteisena edessä. Kaikki mitä jaksoin aina uskoa alkaa menettää viimeiset uskon ripeensä. En jäänyt kaiken kanssa yksin, mutta silti en halua sitä ajatusta enää muille jaksaa. Jakaa ja jaksaa. Kaiken se jo itketyn takia en jaksa enää alkaa itkemään. Kaiken sen minkä yritin kertoa muille huolimatta siitä miten se kaikki päättyi. Jään silti yksin siihen oloon ettei siihen mahdu enää muita. Tuntuu siltä kuin olisin päätökseni tehnyt. Mihin se minut vie ja missä on se loppu? Mihin asti jaksan vielä porskuttaa. Kuinka kauan vielä pystyn ja jaksan?

mä en ole yhtään mitään. Kaikki mitä tuntuu on vaan nyt kuumaa. Mä en ole yhtään mitään. Mä en merkitse mitään. Mussa ei ole mitään järkeä. Edelleen on kuuma. Vieläkään musta ei tullut yhtään mitään. Kaikki saa mennä ohi, millään ei ole mitään väliä. Mä olen melkein näkymätön. Mulla ei ole mitään väliä. Musta ei tule yhtään mitään.