Painetta

Mä elän sitä helvettiä uudelleen. Mä elän niitä kauheimpia hetkiä lapsuudesta uudelleen ja vaan aina uudelleen. Jään yksin ja ulkopuoliseksi. Tuntuu kuin hakattaisiin henkisesti vielä enemmän. Ja vielä pahemmin. Revin niitä haavoja yhä uudelleen auki ja sentti sentiltä syvemmältä. Mieli menee syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Luulin että se kaikki on vaan sitä että mielessä pyörii vanhat pahat teot ja se tuska levitetään happona iholle. Havahduin ensimmäistä kertaa siihen että ymmärrän kuinka siihen vanhaan arpeen kaadetaan uudessa muodossa se sama paska. Mä koen sen helvetin uudessa tilassa ja ajassa. Se hetki on nyt. Hyväksi käyttö ja alistus. Alistetaan niin pitkään että ratkean ja annan periksi. Se pahoinpitely on ottanut uuden isännän. Se tuska on ottanut isomman voiman. Se isku siitä moittimisesta on saanut kätensä jatkoksi piiskan. Se paha olo on ottanut enemmän tilaa. Hukutan itseni syvemmälle siihen mitä en ansaitse. Se paska alkaa kiertää jo isompaa kehää joka kiristää ympäri kaulan. Se kaikki mitä vähättelin on tullut nyt kovempana vastaan. En osaa päästää kättäni irti vaan kahlitsen itseni siihen. Haluan uskoa että se loppuu ja muuttuu. Haluan että se menee ohi. Entä jos se jää? Mitä käy lopulta? Kuulen oikein ja tiedän ettei näin saisi olla. Haluan huutaa ja antaa sinun kokea sen tuskan jolla satutat. Haluan antaa takaisin yhtä tuloksia iskuja mitä itse väistelen. En halua enää kokea tätä pahaa oloa. En halua jäädä enää lapseksi valtasi alle. En halua että sinusta tulee isäni. Hakkaat jokaisella sanomattomalla sanalla. Jokaisella vähättelyllä rikotat kaiken sen mitä rakensin siitä mihin minut jätettiin yksin sirpaleina. Olin ehjempi kuin koskaan kunnes tulit ja loit vasten sen pahan olon mitä sisälläsi kumpuaa. Älä riko enempää vaan anna minun mennä että joskus uudelleen voin uskoa siihen että minulla on määränpää ja syy elää. Älä kiduta enää valheilla ja lupauksilla mitä et aio tai halua pitää. Älä enää satuta minua jättämällä minua itkemään yksin. Älä enää yritä jos et tunne sitä palavaa halua saada minut ehjäksi rinnallesi. Älä enää kulje elämässäni jos et tunne halua sinne läpikululle kuulua. Älä enää anna minun uskoa parempaan huomiseen jos tiedät ettei sitä ole. Älä enää yritä jos et halua. Älä anna minun kärsiä enempää jos et hyväksy sairauttani joka on jonkun muun aiheuttamaa. En voi parantua jos et halua minua auttaa. Ymmärretyksi tuleminen ei ole helppoa. Kukaan ei voi sitä vaatia. Jos en ole yrittämisen arvoinen jätä minut mielummin yksin. Anna minun parantua ja olla vielä kokonainen. Anna minulle mahdollisuus olla vielä oma itseni yksin jos sinä et voi enää rinnallani seistä. Anna minun toistaa itseäni niin että ymmärrän sen ensin itse. Kuule se sana ja anna sanojen tulla kuulluksi jotta minä saisin vielä sen elämän jo ja ansaitsen. Anna minulle mahdollisuus saada asiani järjestykseen. Ymmärrän jos se on liian raskasta olla kanssani. Anna se tehtävä takaisin minulle jos et siihen pysty enää. Anna elämäni takaisin. Älä lyö enää katkerilla sanoillasi. Anna minulle vihdoin anteeksi ja anna minulle vapauteni. Älä enää satuta tietämättömyydelläsi. Tee päätös ja annan anteeksi. Minäkin. Minä annoin jo sinulle anteeksi. Älä enää satuta lisää.

**ttu kun pitää olla vaan niin..!!

Suututtaa ja kovasti. Tunne on ihan oikea. Tunteenpurkaminen hankala. Ottaa päähän ja kiukuttaa. Ärsyttää ja raivostuttaa. Ja mitään et vaan pysty tekemään. Kaikesta tuleekin kauheeta paskaa ja raivareita. Ja sit kun olis ollut olevinaan joku hyväkin päivä niin se päättyy siihen kiukkuun. Joku kiulutti jo aamulla. Joku kiukutti vähän vähemmän päivällä ja nyt kun on se ihana ilta aika... Raivostuttaa eri asiat niin että tuntuu räjähdysalttiilta joka askeleella. Tekee mieli paiskoa tavaroita ja kiroilla niin että naapureitakin hirvittäisi. Ja mitään et pysty tekemään. Ainut mitä voi odottaa että aika menisi eteenpäin ja vituttaisi vähemmän. Sekään ei kyllä enää tahdo lohduttavan tippaakaan. Perkele. Tekee mieli vaan haistattaa kaikille vaikkei vika olekaan ehkä kaikissa. Perkele.

Kuinka kauan jaksan vielä

On ollut paljon niitä erittäin hyviä päiviä. On ollut niitäkin päiviä jolloin tuntuu että kaikki vain yksinkertaisesti menee pieleen. On jäänyt ajatus siitä miten täältä lähdetään. Kuinka raukkamaista tahansa sellainen poistuminen olisikaan silti se jälleen on tullut houkuttelemaan mieleen. Taas muistan ajan ja paikan. Taas muistan sen itkun ja tuskan. Nyt erona on se ettei se ajatus tunnu enää niin pahalta. Se on muuttanut muotoaan ja houkuttelee yksinkertaisuudellaan. Se kuiskaa ja sanoo kuinka helppoa se olisikin. Kuiskaa korvaan rauhaa ja helpotusta. Ensimmäistä kertaa se kuuluu niin selkeästi ettei se edes pelota. Mietin mitä sen jälkeen. Mietin sitä mitä haluan muiden luulevan kun se arkku makaa siinä. En saa sitä pois päästä. Se kertoo minulle siitä tahdosta mitä minä halusin ja miten minä maailmani näin ruosteena. Ruoste. Kai nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä jota silittää ja tuntea maailman paino. Yritän. Todella yritän. Se ajatus ei katoa. Yritän selvittää maailmani siihen pisteeseen että taas jaksaisin ja pystyisin. Silti en usko yrittäväni tarpeeksi koska ajatus helposta lopusta on jo liian miellyttävä. Liikaa pusken asioita väärään suuntaan ja nään virheeni liian myöhään. Liikaa yritän olla kuin ajatusta ei olisikaan. Huonoja hetkiä joilloin itken että tämä on jo loppu. Olen itkenyt kaiken ulos ja jäänyt lopulta kesken itkun toteamaan että tästä pääsee irti. Kaikki on jo loppu ja ruosteisena edessä. Kaikki mitä jaksoin aina uskoa alkaa menettää viimeiset uskon ripeensä. En jäänyt kaiken kanssa yksin, mutta silti en halua sitä ajatusta enää muille jaksaa. Jakaa ja jaksaa. Kaiken se jo itketyn takia en jaksa enää alkaa itkemään. Kaiken sen minkä yritin kertoa muille huolimatta siitä miten se kaikki päättyi. Jään silti yksin siihen oloon ettei siihen mahdu enää muita. Tuntuu siltä kuin olisin päätökseni tehnyt. Mihin se minut vie ja missä on se loppu? Mihin asti jaksan vielä porskuttaa. Kuinka kauan vielä pystyn ja jaksan?

mä en ole yhtään mitään. Kaikki mitä tuntuu on vaan nyt kuumaa. Mä en ole yhtään mitään. Mä en merkitse mitään. Mussa ei ole mitään järkeä. Edelleen on kuuma. Vieläkään musta ei tullut yhtään mitään. Kaikki saa mennä ohi, millään ei ole mitään väliä. Mä olen melkein näkymätön. Mulla ei ole mitään väliä. Musta ei tule yhtään mitään.

muiden jutut

Paljon asioita saattaa jäädä sanomatta. Taas sain muiston siitä miltä se tuntuukaan kun ei enää voi sanoa asioita joita on halunnut sanoa. Kaikki meistä eivät saa olla täällä niin pitkään. Kuinka itsestäänselvyytenä sitä pitääkään että voi sanoa sen tai ne asiat ensi kerralla kun tiet kohtaa. Olen halunnut eristäytyä maailmasta ihan tietoisesti ja silti jään miettimään olisiko siitä halusta irtautua muista pitänyt etukäteen tai nyt jälkikäteen kertoa. Toisaalta mietin etten ole kenellekään selitystä velkaa. Haluan pitää oman tilani. Haluan antaa aikaa omille ongelmilleni ennenkuin alan taas ottamaan muiden paskaa ja huolia omaan niskaan. Olen joutunut huomaamaan kuinka minun huoliani ei ole edes huomattu. Se on vielä suurempi syy siihen että ansaitsen oman tilani. Saan olla enkä joudu selittelemään miksi en jaksa hymyillä koko aikaa ja olla valppaana muiden läsnäollessa. En halua edes muuttaa tätä. Haluan saada vain olla ilman muiden huolia. Omissa huolissani on ihan tarpeeksi käsiteltävää. Saan olla itsekäs ja jättää huomaamatta että muilla on vaikeuksia. En tarvitse niitä itselleni. Kiitos minulla on minun ajatukset, huolet ja muiden haukut. Yritän selvitä niistä ja saada itseni kasaan enkä halua mitään ylimääräistä. Huokaisen ja mietin kuinka vaikeaa on tasapainotella tämän kaiken kanssa....

ymmärsinkö oikein?

Alan ehkä vihdoin ymmärtämään ettei vika ole aina ollut minussa. Alan ehkä ymmärtämään sen ettei kukaan minulta ole jatkuvasti vaatimassa jotain mitä pitäisi olla tai tehdä. Alan ymmärtämään että asiat ja ongelmat jota olen lapsesta asti miettinyt voivat joskus saada päätöksen ilman vastausta. Olen aina halunnut vastustaa ajatusta että joku muu olisi aiheuttanut ongelmani ja vikani. Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan syyttää muita. Ensimmäistä kertaa sain sanottua ääneen ne ristiriitaisimmatkin asiat ja sanoa sen miltä se kaikki paska tuntuu kun sen erittelee ja kiteyttää yhteen asiaan. Kuinka vaikeaa se onkaan ymmrtää mitä on jo sanottu. Kuinka vaikealta se tuntuu kritisoida niitä ihmisiä joiden piti olla se tuki ja turva, kasvattavat vanhemmat, jotka ei kuitenkaan kasvattaneet. Tuntuu kuin olisi halolla päähän lyöty kun yhtäkkiä ymmärtää että nämä samat ajatukset ja omat odotukset ovat olleet aina läsnä. Kuinka se liiallinen kiltteys ja epäitsekkyys syö sisältä ja tuottaa tuskaa. Kuinka se itsekkäästi toimiminen tuottaa ääretöntä syyllisyyttä ja kuinka turhauttavaa sen tunteminen on. Kun täytyy eritellä ja sanoa ääneen se mitä olisi halunut kuulla kun isoksi täytyi kasvaa yhdessä yössä. Kuinka raastavaaon edelleen hakea sellaista hyväksyntää jota muut jopa pitävät itsestään selvyytenä. Sanoa ne asiat ääneen ja antaa itselle lupa itkeå ja olla hauras. Kun ei osaa sanoa niitä muuten kuin siinä hetkessä jossa annetaa kaikkien arpien repeytyä sellaisella coimalla että se tuska lamaannuttaa vielä päiviä sen jälkeen. Nyt toivon että pääsisin ajassa taaksepäin ja tuomaan ne läheiset ihmiset näkemään sen miten vaikeaa sen oli ataa tapahtua. Ja kumpa voisin sen vielä paremmin sanoiksi pukea, etten enäå koskaan halua olla yksin, jäädL yksin, tulla hylätyksi, tulla pelokkaaksi. Kumpa en ikinä enää joutuisi näitä asioita enää avaamaan yksin.

tuntee liikaa

Kukaan ei varmaan ole tullut ajatelleeksi sitä mitä on liika tunteminen tai millaista se on kun oikeasti tunteet tuntuu liian voimakkailta. Kukaan ei voi kuvitella miltä se tuntuu kun tuntee liikaa. Kukaan ei voi ymmärtää sitä miltä se pään sisällä tai koko kehossa tuntuu kun kaikki paha tuntuu paljon pahemmalta tai kun tulee jotain hyvää niin sekin on kuin ekstaasia. En tule ymmärretyksi koska en ole tavannut ketään ikinä joka voisi jakaa sen miltä tuntuu tuntea liikaa. Kukaan ei voi käsitellä sitä kuinka paljon se liikaa tunteminen voi muuttaa kaikkea sitä mitä ympärillä tapahtuu. Kaikki kaatuu yhdessä pienessä silmän räpäyksessä hyvästä pahimpaan mahdolliseen. Kuinka käsittelee itsekään sitä pelkkää pahaa tuntemusta. Kuinka raskasta on kantaa mukanaan taakkaa jota ei ole koskaan ymmärtänyt. Kuinka on kauheaa alkaa ymmärtämään että se liikaa tunteminen tuntuukaan niin pahalta. Ei pysty sulkemaan korviaan siltä rumalta sanalta. Ei pysty enää jakamaan sitä pahaa oloaan verbaalisesti. Ei pysty tekemään muuta kuin tuntemaan sen kovan sykkeen ja kuulla korvissa pauhumista jolle ei tunnu tulevan loppua. Ei nää enää eteensä koska se kaikki tunteminen täyttää kaikki aistit vielä lujemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jää vain tuntemaan enemmän kuin mitä kestää. Toivoo vain sitä katkaisijaa siihen hetkeen ja paikkaan. Haluaa että kaikki olisi ympärillä pimeää ja hiljaista. Edes hetkeksi kun voisi unohtaa sen kaiken inhimillisyyden ja sulkea silmänsä ja korvansa. Saisi ympärilleen tunnottomuuden. Mikään ei voi koskaan tuntua niin pahalta ja niin voimakkaalta. Kaikki tunneryöpyt ympärillä vie sen hetken eteenpäin ilman mitään määränpäätä. Kaikki itsehillinnän tuntemukset haihtuvat savuna ilmaan. Kaikki mitä yritit piiloitella tulee ryminällä ja salamoiden suoraan eteesi. Itkua kaikesta siitä hyvästä ja pahasta mitä näki ympärillään hetken. Itku siitä ettet voi hillitä itseäsi, itkua siitä ettet pysty sillä hetkellä kuin itkemään ja tuntemaan sen itkun. Mihin kaikkialle se liikaa tunteminen on minua viednyt läpi koko elämän? Kuinka kauheaa onkaan mielessä palata siihen ensimmäiseen hetkeen kun muistaa mitä oli tuntea ensimmäistä kertaa. Kuinka lohduttoman pitkä matka on pitänyt kulkea siihen pisteeseen jossa se tunteiden käsittely aikuisena on vielä kamalampaa. Kuinka kauheaa se on kuulla ja ymmärtää että on aina tuntenut liikaa ja liian voimakkaasti. Kuinka ei ole osannut koskaan käsitellä niitä hämmennykset tunteita joita kaikki se tunteminen on aiheuttanut. Mihin se tunteminen on minut johdattanut ja mitä se on minulle antanut? Välillä joku miettii miksei mikään tunnu miltään ja minä ajattelen miksi minä tunnen niidenkin tunteet. Miksi en voi sulkea omaa kilteyttäni ja sulkea muiden tunteiden ajattelua. Miksi aina minä, miksi juuri minä, miksi minä? Siinä makaa kysymykset kyljellään ihmetellen iteään. Kauhu valtaa pelkällä pienellä tönäisyllä kun ei osaa sulkea silmiään oikealla hetkellä. Kaikki mitä tapahtuu suoraan edessä tuntuu käsinkosketellen niin kaukaiselta ettei siitä hetkestä saakaan kiinni ja se kaikki katoaa hetkessä. Jää vain tunto siitä etten voinut kontrolloida mitään mitä tapahtui ja joku päätti puolestani että näin oli tapahduttava. Minä tunsin sen taas, liikaa.