taas taaksepäin ajattelua

Mulla oli vielä hetki sitten miljoona ajatusta mitä voisin jakaa vaan itteni kanssa. Ja nyt mä en keksi enää mitään sanottavaa koska mut täytti ääretön tyhjyys, suru ja ikävä. Kelailen sellasia asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja tilanteita missä olisi pitänyt avata suu ja sanoa asiat ääneen. Kelailen viime syksyä ja sitä käsittämätöntä pahaa oloa. Mietin miten se eroaa tästä pahasta olosta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen se että mä en sillon tiennyt mitä se paha olo oli. Nyt mä osaan jo jotenkin eritellä asioita. Enkä siihen pystyisi, ellei multa kerran viikossa kysyttäisi miltä se tuntu. Mun paha olo oli henkistä ja fyysistä ja ihan samaa se on nytkin. Sillon pysty syyttämään helposti kaikkia muita vaikka se vika oli ihan vaan mussa itessä. Nyt se tilanne on ainakin tasan niin että päädyn syyttämään itseäni. Sättimään asioista mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa toisin. Sättiä siitä että mä annan asioiden liian helposti olla enkä tartu niihin ajoissa että voisin niitä korjata. Mietin kaikkia niitä ajatuksia mitä mulla oli vuosi sitten. Mietin sitä kun piti piilossa kaikilta itkeä ja ahdistua ymmärtämättä sitä mitä itelleen tekee. Minkälaisia ratkaisuja teki silloin. Mitä asioita tuli sanottua sille yhdelle ainoolle jonka kanssa oli hyvä olla. Miten paljon pysty toista satuttamaan niillä sanoilla ja asioilla mitkä ei ollut sen syytä. Ei sillon ollu vikaa kenessäkään mussa kun mussa itessä. Sillon mun paha olo oli aivan erilainen. Mä en ollut surullinen. Mennyttä aikaa en pysty muuttamaan vaikka haluaisin. Asiat on jo tapahtunut, pahat asiat on jo sanottu ja rumat sanat on jo syljetty. Miten kukaan muukaan voi niistä asioista päästä yli kun mä en osaa vieläkään selittää ja pyytää anteeksi tarpeeksi sitä mitä mä olen itse aiheuttanut. Että voi tulla kamala olo omista teoista ja niiden seurauksista. Haluaisi vaan pyytää anteeksi ja anteeksi kerta toisensa jälkeen ja yrittää unohtaa. Ikinä en tule unohtamaan se on ihan varmaa, mutta se että pääsisin itse niiden asoiden kanssa tasoihin. Ehkä mä en voi sitä enää tehdä koska tilanne on taas muuttunut. Mä olen muuttunut. Mä olen kasvanut. Mä olen osittain päässyt siitä hävityksestä ylöspäin vaikka samalla paiskautunut aivan toiseen suuntaan. Tuntuu että mä mietin taas niin sekavia kun ajatukset laukkaa. Mulla on paha mieli ja siitä mä en pääse mihinkään. Siksi mä ehkä näitä asioita oon taas hautonut monta päivää enkä osaa niitä sanoa sille jolle ne pitäisi. Vaikka se ei muuttaisi asioita ja tilannetta, mutta saisin kerrottua kuinka väärässä mä olin ja kuinka paska ja ilkeä mä olin mun teoilla ja sanoilla. Syyllisyys. Sitä se ehkä on. Ja iso määrä häpeää. Ja paljon sanomattomia asioita siltä ajalta kun mun olis pitänyt olla kaikin puolin rehellinen. Nyt vuosi kaiken jälkeen sitä on helppo puida ja eritellä kun itse näkee asioita muiden silmin. Mä ehdin olla jo onnellinen ja nyt mihin mä taas päädyin. Oma itseni kysyy takaisin kuka oot ja mitä helvettiä sä teet? Mun on pakko vaan vastata että mun suru ja halu muuttaa asioita estää mua tekemästä loppujen lopuksi yhtään mitään. Enkä mä edes tiedä pääsenkö koskaan tästä yli. Ehkä mä sen sit ansaitsin.

Typerää :(

Musta tuntuu nyt typerältä. Mulla on typerä haave saada olla vieläkin sen ihmisen kanssa joka ei selvästi halua enää vaan olla mun kanssa vaan haluaa jotain muuta. Mulla on typerä haave siitä että edelleen saisin sen ihmisen kanssa olla vielä tulevaisuudessa vaikka tilanne on nyt mitä on. Musta tuntuu typerältä haluta sen ihmisen kainaloon ja vielä kuvitella sen suostumisen ja kainalossa olemisen jälkeen että se tarkoittaisi jotain. Musta vaan kaikki mun ajatukset tällä hetkellä on typeriä ja tää olo on todella typerä. Olla pettynyt sellasta asiasta mistä ei edes tiennyt pitääkö se paikkaansa. Itkettää koska on niin typerä olo. Miten mä voin olla niin typerä? Ja typerää on miettiä sitäkin onko tää nyt typerää vai ei ajatella näin? Mä en todella tiedä enää mistään mitään ja tää on typerää...

Pakkotoistossa

On vain asioita elämässä joille et voi mitään. On vain asioita ja paljon asioita elämässä joille et voi mitään. On asioita joita et voi muuttaa asioita joita et voi hallita. On asioita joiden suuntaa et voi kääntää. On asioita joille et vain voi mitään. On ihmisiä jotka satuttaa sinua ja et voi sille mitään. On asioita joita et voi muuttaa. Ihmiset ovat mitä on etkä voi niitä muuttaa. On asioita jotka eivät mene niinkuin sinä haluaisit ja et voi niihin vaikuttaa. On asioita joille et vain yksinkertaisesti voi tehdä paskaakaan vaikka haluaisit.

Koko päivä pelkkää pohdintaa

Uskomatonta että koko päivän pää on käynyt tuhannella kierroksella. Tuntuu kamalalta kun sitä pyörimistä ei voi lopettaa. Miettii syitä ja yrittää keksiä vastauksia omiin kysymyksiin oikeasti löytämättä yhtään vastausta koska niitä ei voi tietää oikeiksi. Onko ne kysymyksetkään edes niitä oikeita kysymyksiä. Jos voisi taas vaan pysäyttää kaikkien ajatusten juoksun ja lopettaa ylimääräisen vatvomisen ja keskittyisi hoitamaan ne pakolliset asiat. Jotenkin ei pysty keskittymään mihinkään. Ei halua luovuttaa vieläkään vaikka ei ole enää mitään minkä eteen luovuttaa. Mä olen tällänen kaikkine vikoineni, kaikkine virheineni. Kaikkine heikkouksineni. Jotkut asiat voi parantua ja löytää uuden reitin mutta kaikki se ei voi vain koskaan muuttua toiseksi. Silloin en olisi enää oma itseni. Olisin joku muu, joku vähemmän se mitä tiedän ja tunnen. Miksi asioita pitää tuntea ja ajatella näin syvällisesti taas? Miksi pää menee pyörälle muutamasta pienestä asiasta ja eleestä? Miksi miksi miksi miksi miksi. Perkele. Mä hukutettu näihin kaikkiin kysymyksiin joihin vain en osaa yksin vastata! Mä hajoamiseen taas tähän yksin tietämättömyyteen ja tekisi mieli käpertyä ja itkeä se kaikki pois. Liikaa vaaditaan jo siihen itkemiseenkin. Mihin mä olen menossa ja miksi nää kaikki asiat on näin levällään ja miksi kaikki meni tähän missä ne on nyt levällään ja minä hajalla tietämättömyydestä. Kumpa tän vois hetkeks laittaa vaan paussille...

voi elämä

Pitkästä aikaa jäin istumaan ja miettimään sitä mitä tämä elämä on. Se on ihan vain iso huokaus "voi elämä". Minkä teet, mitä näet ja mitä olet on se elämä. Kaikki mitä koet on sun omaa henkilökohtaista elämää ja siihen mahtuu välillä liikaakin. Miettii omaa elämää, omia virheitä ja omia ratkaisuja. Siihen elämään mitä mä oon elänyt on vaikuttanut pitkälti se mitä se toinen päättää, mitä virheitä se tekee, mitä ratkaisuja se hakee. Se että olen mitä olen on vaikea varmasti sen toisen hyväksyä. On myös vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisenaan, hyväksyä se omaelämä ja pelätä sitä miten tulee hyväksytyksi. Elämä koettelee taas sillä millä ehtii. Joka päivä tulee vastaan jotain sellaista missä oikeasti kaipaisi elämäänsä sen ihmisen mitä mielessään pyörittää, sen ihmisen joka tekee siitä elämästä huokaisun "ihana elämä". Mihin se kaikki elämässä meitä vielä vie ja kuljettaa on vain ajan kysymys. En jaksa enää hokea sitä kaikkea paskaa mitä elämä mukanaan tuo, se on elämää ja se pitäisi osaa hyväksyä sen elämän tilanteen puitteissa jossa silloin on. Kaikille meille se ei vain ole niin helppoa. En jaksa juuri tällä hetkellä nähdä sitä että elämä olisi heti taas ihanaa kun asiat vain järjestyisi paikalleen ja antaisi elämän viedä eteenpäin päivä kerrallaan. Vituttaa asiat mitä et voi itse muuttaa ja minkä eteen et voi itse mitään tehdä. Olen tehnyt miljoona virhettä mitkä kaduttaa, mutta tämä on se ainut yksi elämä mitä elän ja missä pitäisi päästä irti siitä katumuksesta ja kääntää se itselleen opiksi ja hyötyä siitä. Katua tietenkin että pystyi tekemään huonon ratkaisun mutta oppia siitä että näin en voi enää ikinä tehdä. Vituttaa, itkettää, suututtaa, tekee mieli paiskoa tavaroita mutta silti istun ja yritän niellä sitä raivoa jota saan sellaisista asioista joita en vain voi muuttaa. Et voi käskeä toista olla tekemättä asioita jotka satuttaa, se tekee ne oman elämänsä puitteissa. Suututtaa kun toinen ei näe miten se satuttaa, eikä kuuntele sitä kun yrität siitä puhua. Olen satutettu, loukattu, nurkkaan ajettu ja en tiedä mihin tässä pitäisi pyrkiä. En halua olla se josta jaksetaan jauhaa, koska kaikki meistä tekevät virheitä, kaikki meistä törmää siihen että joskus elämä vie meidät väkisin tilanteisiin missä päätetään väärin, toimitaan väärin, sanotaan asioita mitkä satuttaa. Nyt on se hetki kun haluaisin pysäyttää tämän elämän, käpertyä peiton alle ja itkeä tämän olon pois vaikka en saa edes kyyneleitä valutettua. Olen turta. Vituttaa, suututtaa ja silti olen kykenemätön tekemään mitään. Mä haluaisin just nyt vaan kadota ja unohtaa mitä tämä "elämä" on.