Rauhassa

Kun vihdoin annoin kaiken tulla ulos löysin rauhan. Kun vihdoin opin mitä on olla itsekäs ja kertoa sen mitä ajattelen. Kaiken sisäisen kamppailun jälkeen vain löysin sen rauhallisen hetken ja mielen. Kaikki on sanottu ja kaikki on tehty. Olen tässä ja nyt ja hetkellisesti levollinen. Mitä opin täs vai opinko vieläkään mitään? Mikään ei ollut sen ihmisen arvoista mitä sen eteen tein. Olen liian kiltti, liian sinisilmäinen, liian rakastavainen, liian haavoittuva. Olen kaikkea sitä mitä aina olen ollutkin ja se yksi ihminen sai minusta sen ulos. Se ei ole hävinnyt mihinkään mitä minä olen. Olen kaikkea tätä herkkyyttä, kaikkea tätä tunteellisuutta ja ennen kaikkea tämä olen minä. Vaikka aikaa siinä meni ja tuhlatulta ajalta se ajoittain tuntuu, löysin tällä matkalla osan sitä mitä luulin menettäneeni iäksi. Luulin tuuri minusta ole rakastamaan enää ketään ja luulin etten enää vain osaa antaa itsestäni vähän vielä enemmän. Joku päivä toivon löytäväni vielä sen ihmisen joka kaiken tämän ansaitsee ja osaa vaalia sitä rakkautta mitä minulla on annettavana. Olen tässä ja nyt. Taas elämäni muutospisteessä ja käännekohdassa ja toivon että kaikesta taas selviän. Tiedän mihin pystyn ja osaan sen nähdä nyt uusin silmin. Ehkä opin sen etten olekaan niin kaukana siitä missä haluan olla. Olen minä, kaikkine näine ajatuksineen ja menossa eteenpäin. Saavuttamassa vielä jotain suurempaa. Se ei auta odottaa rakkautta vaan on rakastuttava yhä uudelleen ja uudelleen. Löydettävä oma rakkaus ja kohdistettava se niin että huomaa siinä menevän lopun ikää. Optimistisuus saa kasvaa matkalla, saa kasvaa minussa. Olen sen ansainnut ja ansainnut tulla rakastetuksi tälläisenään.

Confused

Ei ole mitään tapaa saada ajatuksia käännettyä suoraksi. Kun huomaa yhden ajanjakson vain päättyneen elämässä ja hyväksyy asiat sellaisenaan tulee tilaa kaikelle uudelle. Kaikki tuoksuu erilaiselta, kaikkialla on kirkkaampaa ja jokaisen nurkan takana odottaa mahdollisuus. Heitin kaikki vanhat ajatukset sinne minne ne kuuluikin. Menneisyyteen. Hautaisin oman itseni niiden alle vielä joskus muuten vain uudelleen ja uudelleen. On tehtävä tilaa tulevaisuudelle. Annoin mennä, päästin irti ja heittäydyin. Suoriuduin paremmin kuin hyvin ja paremmin varmaan kuin kukaan odotti. Tuli hetkellinen juhla, riemu ja hymy. Kunnes mieleni taas täyttää todellisuus. Jotain taas pitäisi tehdä ja suorittaa enkä saa nauttia siitä mitä on. En saa nauttia täs ja nyt vaan täytyy alkaa pakottamaan itsensä taas eteenpäin. Kerrankin kun haluan vain tämän hetken ja tämän olon saan käännettyä sen siihen että pakokauhulla odotan huomista ja pelkään hetken olevan ohi. Joku perkele ohjaa taas nappuloistaan siihen suuntaan mihin en halua. Pistää kurkottamaan mielenperukoilla sinne minne en halua. Pakokauhun vallatessa mieltä yritän löytää sitä hetkellistä tyyssijaa ja tyhjyyttä mihin olen välillä päässyt. Tiedän että haluan enemmän ja haluan tuntea. Mutta todellisuus on liian karua. Kaikesta rosoisesta tulee teräväreuanisempaa vaikka olen jo siellä mihin halusin. Lle. Päässyt jo pidemmälle kuin odotin. En voi tarttua hetkeen enkä voi sulkea silmiä siltä mitä on edessä. Tiedän että tapan itsestäni osan kun teen sen päätöksen mitä mietin. Kadun sitä jos sen teen. Yksittäiset sanat juoksee mielessä. Teen taas asioita monimutkaisia niinkuin aina. Mietin otanko sen riskin. Katoanko vain tämän illan hämmennykseen ja teen siitä kaikesta hyvästä olosta lopun yhdellä viestillä. Vai teenkö sen huomenna? Olenko yhtä sekaisin vielä huomenna vai vielä enemmän? Tuleeko tästä hämmennyksestä tässä elämässä ikinä loppua?

Näitä hetkiä

Taas on se aika illasta kun vaan tekee mieli vuodattaa sydäntään. Niitä hetkiä kun haluat huutaa sydämesi pohjasta "rakastan sua". Minussa on uusia esteitä mitä en tunnista jotka estää sen tekemästä. Vaikka satutit, vaikka mitä paskaa annat minun kokea, ainut asia mitä haluan sinulle sanoa on se mitä tunnen sinua kohtaan. Vaikka kaikki maailman vaikeudet seisovat meidän välissä haluan vain olla kanssasi ja yrittää olla onnellinen. Sinä teet minusta kokonaisen sinä saat minusta irti sen mitä olen. Sinä valaiset päivät ja yhä uudelleen saat jalat altani. Sinun vieressä haluan nukkua yöni ja tuntea turvaa. Sinun viereesi haluan jäädä. Sinun kanssa on se hetki josta aina haaveilin. Kukaan ei saa tuntemaan minua näin vaikka haluaisin. Sinun vierelläsi olen siinä missä haluan olla ja sinuun haluan uudelleen rakastua. Sinussa on sitä jotain mitä muut ei vaan nää. Sinun kanssasi olen enemmän kuin osaa olla. Sinä ja sinä ja sinä teet minusta onnellisen ja toivon että sen ymmärrät. Näinä hetkinä haluaisin vain käpertyä viereesi ja kuiskata tunteeni. Et tiedä miten paljon vuoksesi itken ja kärsin ja silti sinä olet se mitä minä tahdon. Tunne sinusta ja meistä tekee näistä hetkistä sen että olisin onnellinen. Anna aikaa ja anna tilaa. Minä ymmärrän. Älä työnnä minua pois. Sinua minä rakastan ja tiedän nyt vihdoin miksi.

Eteenpäin

Mun piti pitkään miettiä mitä sanoin viimeksi. Se olo ei ole hävinnyt vieläkään. Onko se sitten kyse siitä että sai tyhjyyden ja tunsi sen. Tuntee vieläkin. Onko se kun saa asian päätökseen? Onko se sitä että hetkellisesti mielen valtaa kummallinen rauhallisuus? Mistä se tuli? Onko tämä niitä hetkiä kun löytää elämässään yhdelle hetkelle sen päätepysäkin? Onko tässä se hetki kun voin miettiä että tämä oli pääsepysäkki ja nyt voin mennä seuraavassa askeleessa oikeasti eteenpäin? Vai mikä välivaihe valtaa mielen? Onko tämä niitä hetkiä kun ei tiedä mihin suuntaan kääntyä ja jää vain sanattomaksi? Missä vaiheessa tämä kaikki hetkellinen tyhjyys loppuu ja muuttuu sekasorroksi? Hyvin ihmeellisin mielin ei pysty miettimään oikein mitään. Teinkö jotain ja teinkö jotain väärin? Olinko oikeassa kaiken aikaa? Mitä ihmettä tapahtui? En vieläkään tiedä mitä uskoa ja en vieläkään tiedä mikä on totuus. En vieläkään osaa päättää missä kohtaa olen ja olenko jo menossa eteenpäin ennenkuin itse sen käsittelin? Mitä ihmettä tapahtui ja miten ihmeessä tähän päädyin? Mikä ihmeen eteenpäin? Oliko aika lopettaa näin hetkessä se taakse päin katsominen ja oikeasti uskoa parempaan huomiseen, heittäytyä siihen mukaan ja antaa mennä eteenpäin ilman suunnitelmia vai oliko tämä se suunnitelma kaiken aikaa? Kultaako aika vielä muistot ja tiedän jälkiviisaana mitä tämäkin kaikki merkitsi. Eteen taakse liike loppuu. Kaikki pysähtyy ja tässä olen. Enkä vieläkään tunne mitään. Vieläkään. Liikunko jo?

väsyneen ajatuksen juoksu

Väsyneenä toivoo että löytäisi sen off nappulan. Kääntää kaikki pois ja vain nukahtaa. Ylikierroksilla käyminen on raskainta kun et vaan voi pysäyttää sitä kierrettä millään. Et tiedä enää onko missään mitään järkeä. Kuuntelet yksin omia ajatuksia ja muodostat kaikesta kauhuskenaarioita sen sijaan että rauhoittuisit, toteasit kaikki on nyt tässä järjestyksessä etkä voi mitään muuta ja hymyssä suin laittaisit pään tyynyyn. Täytyy yrittää hokea että kaikki asiat tapahtuu ja kaikella on oma tarkoituksensa joka selviää ajan kanssa. Tämä tilanne on tässä ja nyt ja tästä katsotaan miten se kehittyy. Paniikki valtaa mielen taas uudelleen ja et pysty tekemään mitään. Hengitys on vain pinnallista ja huomaat kuinka takahampaat pureutuvat yhteen ja rintaa alkaa puristaa. Päässä ei enää tunnu virtaavan veri ja tuntuu kuin ohimoilla sykkii. Onko tämä stressi vai se todellinen paniikki? Onko tämä niitä hetkiä kun saatan vain vajota lattialle ja en pysty pysäyttämään enää mitään. Onko tämä niitä hetkiä että kroppa huutaa enemmän lepoa? Miksi vain hoen että tästä ei tule hevonhelvettiä? Miksi pitää ajaa itsensä näin väsyneeseen tilaan.. Paha mieli valtaa. Paniikin tilalle tulee se surkea olo että haluat laittaa silmät kiinni ja antaa kyyneleiden valua. Näitä hetkiä kun haluat vain päästä syliin ja saisit kaiken suljettua pois. Ikinä ei saisi tottua siihen että joku on siinä vieressä ja ottaa näinä hetkinä kädestä kiinni. Enää en pysty tekemään mitään. Pakko yrittää odottaa että uni tulee ja asiat muuttuisi.

Ympyrän pyörimistä

Mun ajatukset kulkee taas sitä tietynlaista kehää mikä on vaan loputonta oravan pyörää. Hetkeksikään ei sitä pyörää pysäytä. Välillä se vauhti hidastuu ja olis mahdollista päästä seisahtumaan paikalleen. Ei tarvitse pitää ajatuksistaan kiinni ja hetken vaan on. Taas se vauhti vaan kiihtyy ja tuntuu että kaikki alkaa alusta. Se on jatkuvaa parantumista taas vanhoista harvoista. Mielummin hankkii uusia haavoja jotka eivät olisi niin syviä. Pienempiä mustelmia tässä elämän varrella jotka paranisi nopeammin. Nyt katselee kuinka tummaa iho voikaan olla taas uudellen samassa kohdassa. En ole valmis kohtaamaan näitä samoja haavoja enää. Haluaisin työntää kaiken vaan pois. Haluaisin vaan jättää kaikki tuntemukset pois ja aloittaa alusta. Ne haavat vaan eivät tunnu parantuvan millään. Painelee vain sormella uudestaan ja uudestaan siihen samaan mustelmaan ja repii vierestä auki sitä syvää haavaa. Miksi mielen pitää toimia näin? Miksi ei voi vaan päästää irti ja mennä eteenpäin? Antaa asioiden olla vaan eikä alkaa ylianalysoimaan jokaista asiaa ja pientä hetkeä joista voisi muka löytää uutta tärkeyttä tai uusia näkökulmia. Antaisi asioiden olla vaan ja antaa ajan kullata muistoja. Miksi pitää miettiä niitä hetkiä jotka tuntuu painautuneen mielenpohjalle kun niissä ei ole mitään sen syvempää merkitystä. Miksei voi vain uskoa että tämä on nyt tilanne eikä tule mihinkään muuttumaan. Pitäisi vaan nostaa leuka taas pystyyn uudelleen ja lähteä kohti uusia mahdollisuuksia, uusia pettymyksiä ja uusia itkuja. Uusia tunteita ja tuntemuksia. Miten sitä saisi itsensä revittyä pois tästä tämän henkisestä olosta ja siirrettyä uuteen tilaan tai vanhaan hetkelliseen omaan hyväksyntään missä olin jo. Kamala takapakki taas siihen mitä olin jo ehtinyt saavuttaamaan. Loppuisi tämä saman kehän pyörittäminen ja vaihtaisi uuteen. Tämän kehän haluan rikkoa mutta miksi en kuitenkaan vaan uskalla ottaa askelta siinä seuraavassa liitoskohdassa siihen uuteen vieressä pyörivään ympyrään jonka kyydissä kaikki odottaa? Mikä estää taas hyväksymästä asiat sellaisena kuin ne nyt vaan yksinkertaisesti on? Miksi tätä pitää kelata vaan uudelleen ja uudelleen ja laittaa vielä kerran kehään enemmän vauhtia kun ei tästä kyydistä edes putoa.

Kaipaan tyhjyyttä

Mistä aloittaisin? Alusta, lopusta vai puolivälistä? Vai siitä miltä kaikki nyt tuntuu? Ihmismieli on kummallinen asia ja varsinkin tunnepuoli ihmisessä on maailman monimutkaisin asia. Mistä kaikki alkoi? Hymystä, flirttailevista sanoista, käden kosketuksesta, halauksesta ja suudelmasta. Siitä ne melkein kaikki alkaa. Mitä tapahtuu siinä välissä? Ihmiset, tilanteet, kilometrit, aika ja tunteet. Mikä on lopputulos? Yksin käpertyneenä peiton alla odottaen hetkeä jolloin voisit itkeä. Mitä tapahtuu kun et voi enää päästää sitä maailman surullisintakaan tunnetta enää ulos? Mitä tapahtui ajassa ja ihmisissä siinä kaikessa välissä? Miksi piti olla tunteita? Haluaisin tämän kaiken jälkeen taas päästää itseni siihen todelliseen tyhjyyden tilaan missä ei tarvitse tuntea tai miettiä mitään. Ei tarvitsisi miettiä huomista tai tulevaa. Olla tyhjyydessä yksin hiljaa. Tuntea pelkkää tyhjyyttä kaiken tämän sijaan mitä olen taas itseeni saanut pakattua. Olin hetken aikaa optimistinen ja haaveilija. Olen ollut enemmän itseni kuin vuosiin ja taas olen päätynyt tunteiden takia siihen tilanteeseen mistä en pysty näkemään poispääsyä. Tiesin mihin ryhdyin ja tiesin jo valmiiksi mikä on lopputulos vaikka en halunnut sitä uskoa. Miksi en voinut vain olla ottamatta sitä mahdollisuutta ja tarttumatta siihen tilanteeseen ja tunteeseen kun viedään jalat alta. Miksi herättää tunteita ihmistä kohtaan kun kaikki tunne asiat on mulle pelkkä kirous. Tunteminen on ihan helvettiä ja kaikki menee perseelleen. En halunnut tulla pois sieltä euforian tuomasta pienestä tilasta. Halusin olla edes hetken taas onnellinen ja hymyilevä. Enemmän mitä osaan olla yksin. Yksinäisyys on tullut tutuksi jo seurassa ja huomaan kaipaavani jotain mitä minulta puuttuu. Puuttui rakkaus. Ei puuttunut syy rakastaa vaan se että annan sille rakkaudelle mahdollisuuden tulla. Olen itse esteenä sille mitä voisin olla ja mitä olen. Osaan ja tahdon rakastaa mutta en anna kaikkea kuitenkaan. Parempi oli etten niin tehnyt. Parempi etten antanut kaiken tulla ulos koska kaikki tämä tässä ja nyt olisi vielä paljon kauheampaa. Mutta mitä on tunnustaa rakkautta ihmistä kohtaan kun se on pelkkää mahdottomuutta? Toisella on katkeruutta, monimutkaisia tunteita edellistä elämää kohtaan ja pahaa oloa siitä että on yksin. En pysty täyttämään sitä aukkoa enkä halua. En ymmärrä miksi ajaudun taas tilanteeseen missä tiedän jo valmiiksi lopputuloksen. En pysty lopettamaan tuntemista enkä saa tätä käännettyä pois päältä. En pysty ymmärtämään koko tätä tilannetta enää. En pysty käsittelemään kaikkia niitä ristiriitoja mitä päässä pyörii. En pysty sanomaan mitä ajattelen. En pysty ilmaisemaan todellisia tunteita. En pysty tekemään nyt mitään. Tiedän että kidutan itseäni nyt pysymään tässä missä olen. En pysty juoksemaan karkuun koska nämä ristiriitaiset tunteet vain pitävät minut paikoillaan. Olen tässä ja nyt. Täydessä hämmennyksessä ja tilassa mitä en tunnista. En tiedä enää ehkä kuka olen näiden tunteiden pyörteissä.