muiden jutut

Paljon asioita saattaa jäädä sanomatta. Taas sain muiston siitä miltä se tuntuukaan kun ei enää voi sanoa asioita joita on halunnut sanoa. Kaikki meistä eivät saa olla täällä niin pitkään. Kuinka itsestäänselvyytenä sitä pitääkään että voi sanoa sen tai ne asiat ensi kerralla kun tiet kohtaa. Olen halunnut eristäytyä maailmasta ihan tietoisesti ja silti jään miettimään olisiko siitä halusta irtautua muista pitänyt etukäteen tai nyt jälkikäteen kertoa. Toisaalta mietin etten ole kenellekään selitystä velkaa. Haluan pitää oman tilani. Haluan antaa aikaa omille ongelmilleni ennenkuin alan taas ottamaan muiden paskaa ja huolia omaan niskaan. Olen joutunut huomaamaan kuinka minun huoliani ei ole edes huomattu. Se on vielä suurempi syy siihen että ansaitsen oman tilani. Saan olla enkä joudu selittelemään miksi en jaksa hymyillä koko aikaa ja olla valppaana muiden läsnäollessa. En halua edes muuttaa tätä. Haluan saada vain olla ilman muiden huolia. Omissa huolissani on ihan tarpeeksi käsiteltävää. Saan olla itsekäs ja jättää huomaamatta että muilla on vaikeuksia. En tarvitse niitä itselleni. Kiitos minulla on minun ajatukset, huolet ja muiden haukut. Yritän selvitä niistä ja saada itseni kasaan enkä halua mitään ylimääräistä. Huokaisen ja mietin kuinka vaikeaa on tasapainotella tämän kaiken kanssa....

ymmärsinkö oikein?

Alan ehkä vihdoin ymmärtämään ettei vika ole aina ollut minussa. Alan ehkä ymmärtämään sen ettei kukaan minulta ole jatkuvasti vaatimassa jotain mitä pitäisi olla tai tehdä. Alan ymmärtämään että asiat ja ongelmat jota olen lapsesta asti miettinyt voivat joskus saada päätöksen ilman vastausta. Olen aina halunnut vastustaa ajatusta että joku muu olisi aiheuttanut ongelmani ja vikani. Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan syyttää muita. Ensimmäistä kertaa sain sanottua ääneen ne ristiriitaisimmatkin asiat ja sanoa sen miltä se kaikki paska tuntuu kun sen erittelee ja kiteyttää yhteen asiaan. Kuinka vaikeaa se onkaan ymmrtää mitä on jo sanottu. Kuinka vaikealta se tuntuu kritisoida niitä ihmisiä joiden piti olla se tuki ja turva, kasvattavat vanhemmat, jotka ei kuitenkaan kasvattaneet. Tuntuu kuin olisi halolla päähän lyöty kun yhtäkkiä ymmärtää että nämä samat ajatukset ja omat odotukset ovat olleet aina läsnä. Kuinka se liiallinen kiltteys ja epäitsekkyys syö sisältä ja tuottaa tuskaa. Kuinka se itsekkäästi toimiminen tuottaa ääretöntä syyllisyyttä ja kuinka turhauttavaa sen tunteminen on. Kun täytyy eritellä ja sanoa ääneen se mitä olisi halunut kuulla kun isoksi täytyi kasvaa yhdessä yössä. Kuinka raastavaaon edelleen hakea sellaista hyväksyntää jota muut jopa pitävät itsestään selvyytenä. Sanoa ne asiat ääneen ja antaa itselle lupa itkeå ja olla hauras. Kun ei osaa sanoa niitä muuten kuin siinä hetkessä jossa annetaa kaikkien arpien repeytyä sellaisella coimalla että se tuska lamaannuttaa vielä päiviä sen jälkeen. Nyt toivon että pääsisin ajassa taaksepäin ja tuomaan ne läheiset ihmiset näkemään sen miten vaikeaa sen oli ataa tapahtua. Ja kumpa voisin sen vielä paremmin sanoiksi pukea, etten enäå koskaan halua olla yksin, jäädL yksin, tulla hylätyksi, tulla pelokkaaksi. Kumpa en ikinä enää joutuisi näitä asioita enää avaamaan yksin.

tuntee liikaa

Kukaan ei varmaan ole tullut ajatelleeksi sitä mitä on liika tunteminen tai millaista se on kun oikeasti tunteet tuntuu liian voimakkailta. Kukaan ei voi kuvitella miltä se tuntuu kun tuntee liikaa. Kukaan ei voi ymmärtää sitä miltä se pään sisällä tai koko kehossa tuntuu kun kaikki paha tuntuu paljon pahemmalta tai kun tulee jotain hyvää niin sekin on kuin ekstaasia. En tule ymmärretyksi koska en ole tavannut ketään ikinä joka voisi jakaa sen miltä tuntuu tuntea liikaa. Kukaan ei voi käsitellä sitä kuinka paljon se liikaa tunteminen voi muuttaa kaikkea sitä mitä ympärillä tapahtuu. Kaikki kaatuu yhdessä pienessä silmän räpäyksessä hyvästä pahimpaan mahdolliseen. Kuinka käsittelee itsekään sitä pelkkää pahaa tuntemusta. Kuinka raskasta on kantaa mukanaan taakkaa jota ei ole koskaan ymmärtänyt. Kuinka on kauheaa alkaa ymmärtämään että se liikaa tunteminen tuntuukaan niin pahalta. Ei pysty sulkemaan korviaan siltä rumalta sanalta. Ei pysty enää jakamaan sitä pahaa oloaan verbaalisesti. Ei pysty tekemään muuta kuin tuntemaan sen kovan sykkeen ja kuulla korvissa pauhumista jolle ei tunnu tulevan loppua. Ei nää enää eteensä koska se kaikki tunteminen täyttää kaikki aistit vielä lujemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jää vain tuntemaan enemmän kuin mitä kestää. Toivoo vain sitä katkaisijaa siihen hetkeen ja paikkaan. Haluaa että kaikki olisi ympärillä pimeää ja hiljaista. Edes hetkeksi kun voisi unohtaa sen kaiken inhimillisyyden ja sulkea silmänsä ja korvansa. Saisi ympärilleen tunnottomuuden. Mikään ei voi koskaan tuntua niin pahalta ja niin voimakkaalta. Kaikki tunneryöpyt ympärillä vie sen hetken eteenpäin ilman mitään määränpäätä. Kaikki itsehillinnän tuntemukset haihtuvat savuna ilmaan. Kaikki mitä yritit piiloitella tulee ryminällä ja salamoiden suoraan eteesi. Itkua kaikesta siitä hyvästä ja pahasta mitä näki ympärillään hetken. Itku siitä ettet voi hillitä itseäsi, itkua siitä ettet pysty sillä hetkellä kuin itkemään ja tuntemaan sen itkun. Mihin kaikkialle se liikaa tunteminen on minua viednyt läpi koko elämän? Kuinka kauheaa onkaan mielessä palata siihen ensimmäiseen hetkeen kun muistaa mitä oli tuntea ensimmäistä kertaa. Kuinka lohduttoman pitkä matka on pitänyt kulkea siihen pisteeseen jossa se tunteiden käsittely aikuisena on vielä kamalampaa. Kuinka kauheaa se on kuulla ja ymmärtää että on aina tuntenut liikaa ja liian voimakkaasti. Kuinka ei ole osannut koskaan käsitellä niitä hämmennykset tunteita joita kaikki se tunteminen on aiheuttanut. Mihin se tunteminen on minut johdattanut ja mitä se on minulle antanut? Välillä joku miettii miksei mikään tunnu miltään ja minä ajattelen miksi minä tunnen niidenkin tunteet. Miksi en voi sulkea omaa kilteyttäni ja sulkea muiden tunteiden ajattelua. Miksi aina minä, miksi juuri minä, miksi minä? Siinä makaa kysymykset kyljellään ihmetellen iteään. Kauhu valtaa pelkällä pienellä tönäisyllä kun ei osaa sulkea silmiään oikealla hetkellä. Kaikki mitä tapahtuu suoraan edessä tuntuu käsinkosketellen niin kaukaiselta ettei siitä hetkestä saakaan kiinni ja se kaikki katoaa hetkessä. Jää vain tunto siitä etten voinut kontrolloida mitään mitä tapahtui ja joku päätti puolestani että näin oli tapahduttava. Minä tunsin sen taas, liikaa.

toiveista

Elämän pitäisi olla toiveita täynnä. Haaveita joita tavoitella. Pilvilinnojen rakentelua ja niihin kurottamista. Toiveita paremmasta huomisesta. Välillä tuntuu turhalta tehdä toiveita kun pessimistisyys iskee todellisuuteen ja jään vain miettimään ettei ne kuitenkaan toteudu. Tänään olisin halunnut toivoa ja haaveilla ihanasta päivästä. Päivästä joka olisi ollut täynnä rakkautta ja haaveita tulevaisuudesta. Sain itkeä ilosta. Ilo siitä että näen tänään että ympärilläni on ihania ystäviä jotka haluavat sanoa olevani niiden elämälle hyvä ja iloinen asia. Ilo itkusta että tänään hetkittäin on tuntunut hyvältä. Iloa sain pienestä hauvasta. Silti jää tunne mikä estää sen lopun hyvän ja ilon tulemasta. Se on kaipuuta, pettymystä ja pimeää. Toivoin ennenkin jotain mitä en ole saanut. Ja aina jää sen toiveen jälkeen katkeraa makua. Toivoapitäisi olla, toivoon pitäisi uskoa. Haaveisiin pitäisi unohtua hetkeksi. Mutta se olo sen jälkeen kun näkee eteensä ja tuntee sen todellisuuden.

Tulee epätoivo. Jää miete, että ansaitsisinko edes toiveitteni toteutumista? Särkee ajatella. Tuntuu taas turhalta ja tyhjältä. On paha olo ja sattuu. Kaikki tämä mitä koen, tuntuu koettelemukselta, tuntuu epätodelliselta. Välillä sattuu enemmän ja kovempaa. Välillä se olo helpottaa. Tulee hetkellisesti levollinen olo. Kaikki on vielä kauheaa kaaosta jonka epätoivossa menen rämpien eteenpäin. Toivon pelastusta ja hyvää oloa joka olisi pysyvämpää. En taida silti olla vielä hyväksytty kaikkien ajatusteni kanssa. Toivoisin senkin tapahtuvan.

Huomaan salaa toivovani asioita joita en edes kuiskaa ääneen. En uskalla toivoa niitä kovempaa ettei ne menisi rikki. En uskalla toivoa niitä ääneen, koska pelkään ettei niitä kukaan kuule. En uskalla toivoa niitä asioita enempää, koska pelkään ettei niitä hyväksyttäisi. Toiveeni jäävät taas pelon jyrän alle. Välillä toivon kaikista eniten etten pelkäisi enää ja saisin vihdoin sanotta kaikille ääneen kaikki toiveeni. Sen jälkeen kun ne olisi sanottu ääneen, jos vain joku ne kuulisi ja toteuttaisi niistä osan kanssani. Enkä olisi enää koskaan yksin.

Kaiken aikaa kun on yksin on vain enemmän sellainen olo että olen väärin ymmärretty. Aina ja jokaisessa asiassa. Jokainen hetki mitä olen vain seiniä tuijotellut, on tuntunut siltä että olen kaiken sen pahan mielen ja olon ansainnut. Kaiken aikaa mitä olen yksin vessan lattialla itkenyt on tuntunut siltä että se on loputonta pahaa oloa. Jokainen hetki siitä itkusta on tuntunut siltä etten ansaitse mitään muuta. Kaiken aikaa yksin pyöritellessäni ajatuksia mielessäni totean aina uudelleen ja uudelleen kuinka turhaa tämä yrittäminen edes on. Kaiken aikaa jään yksin. Ihan kuin kaikki saisivat päättää että mut voidaan vain hylätä ja jättää sivuun, eikä kenenkään tarvitse ymmärtää. Välillä on vaikeaa ymmärtää itsekin. Kaiken aikaa yritän yksin tätä kaikkea ymmärtää. Ei kukaan halua ymmrtää näitä tunteita ja oloja mun kanssa. Ei kukaan halua olla ihmisen kanssa jota ei jaksa ymmärtää. En ole ansainnut ymmärrystä. En ole ansainnut edes sääliä mitä en todella kaipaa. En ole ansainnut olla täällä. Kaiken aikaa saan yksin sanoa sen ääneen koska kukaan ei kuule, eikä kukaan haluaisi ymmärtää kuulemaansa. Jään yksin. Mielummin jäisin olemattomiin. Mielummin lakkaan olemasta. Mielummin annan muille rauhan ettei minua tarvitse enää ymmärtää..

Miks mun täytyy aina tuntea itteni huonommaksi? Miks mulle jää vaan hylätty olo? Ihan kun ketään edes kiinnostaisi tai kukaan edes välittäisi. Kaikki on vaan tyhjää olemista. Se on ihan sama onko mua täällä enää huomenna. Kukaan ei varmaan edes huomaisi jos oikeasti vaan häviäisin. Se olisi mulle vaan iso helpotus olla olematta. Ei tarvitsisi ainakaan enää miettiä miks mun pitää olla kun kukaan ei kuitenkaan huomaa.. Olis helpompi vaan olla pois.

Mä olen arvoton ja mitätön. Mulla ei ole mitään mistä pitää kiinni. Mussa ei ole mitään mikä jaksaisi eteenpäin. Mulla ei ole arvoa mulla ei ole mitään. Kaikki mitä on joskus ollut on mennyttä. Kaikki mistä ehkä joskus pidin on hävinnyt. Mulla ei ole mitään tarkoitusta. Mulla ei ole mitään. Mikään ei tunnu lohdottavan koska niitä asioita ei ole olemassa. Mä en ole mitään. Kaikki tuntuu turhalta niin miksi edes yrittää?