krapuladarraeilisenjälkeinen olotila

Tuli taas kuningas sunnuntai ja armoton eilisen poteminen. Ainut asia mitä voi taas itselleen hokea on se etten kännissä toilaile. Miksi mun pitää vielä juoda? Siitä tulee vaan paha olo. Ja kaikki ongelmat tuntuu paisuvan 10 kertaiseen mittakaavaan ja suurennuslasilla vielä siihen päälle tutkiskelee ja pohtii niitä. Tää mikään ei johdu siitä että olisi niin kamala darra ettei kykenissi toimimaan. Tää johtuu siitä että tuntuu taas että pää räjähtää. Vituttaa ja itkettää ja masentaakin olla vaan tässä. Mulla on paha mieli ja puran taas kaikki asiat aivan väärin. Raivoan koska mua suututtaa ja itkettää samaan aikaan ja et vaan kykene olemaan normaalisti. Mä haluan jotain ja ulosantina en päästä sitä ulos. Taas tein jotain tyhmää. Nyt kaduttaa mutta joku "muka" ylpeys estää pyytämästä anteeksi. Ihan kauheeta paskaa. Mä en saa mistään mitään selkoa. Mä en halua myöntää että mulla on ikävä ja mua sattuu. Mä en halua olla enää ikinä heikko ja riippuvainen. Mä en halua enää näitä eilisen jälkeisiä ihme krapula pohdintoja ja jatkuvaa darraa...

Kaikkihan on (muka) hyvin

Uskomatonta miten taas sama kierre on iskeytynyt. Pää pyörällä joka ilta yrität mennä nukkumaan. Silti sieltä väsymyksestä hiipii se joku kummallinen huuto kertomaan että tänäkään yönä ei nukuta. Välillä meni jo niin että pystyi jo vähän hehkuttamaan että uni on alkanut taas olemaan normaalia. Väsynyt ja sekaisin päivästä toiseen vaikka tässä vaiheessa kaikista kauheimpien ajatusten yli on päästy ja pitäisi olla onnellinen olemassa olostaan. Asioilla on ollut kummallinen tapa alkaa jo vähän järjestymään tavalla tai toisella. Kaikkien mittareista lukeneiden mukaan tällä hetkellä kaikki olisi sellaisessa normaalissa hyvässä mallissa. Kaikki on hyvin hoen päivästä toiseen ja illan iskiessä alkaa taas se kummallisuus iskeä. Kai se on sitä kaikki on hyvin uutta minää joka osaa sanoa tähänkin väliin aina muka! Keksii sitten jonkun ajatuskriisin juuri sille hetkelle kun silmät pitäisi olla ummisetettuna unelle. Turha toivo. Korvien tinnitys loppuu vasta kun kuuntelee musiikkia tai on jotain meteliä mihin nukahtaa. Ehkä ne viime yön hyvät unet johtui siitä ihanasta sateen ropinasta minkä ensin pelkäsin pitävän hereillä. Nyt turvaudun kaikkein vanhimpiin aseisiin. Nuijanukutus ei tässä hetkessä enää toimi. Vanhat tutut konkarit kaivautuu korviin johtoja pitkin ja muistuttaa ajoista jolloin oli vaikea nukkua muista syistä. Nyt asiat on toisin. Jollain mittarilla ainakin hyvin. Stressaavia asioita on pystynyt uusin keinoin sulkemaan jo pois mielestä ja silti palaan tähän nukkumattomuuden noidankehään. Mitä muka on taas niin ihmeellistä että valvottaa..? Kaikki jutut on kohtuullisella mallilla. On inhottavia asioita tältäkin päivältä ja osannut niitä siirtää syrjään ja antanut hymyn tulla huulille. Kaikki siinä. Ei mitään, muka hyvin. Mitä ihmettä? Se on vielä mentävä syvemmälle tutkimaan onko tämä taas se vanha kolttonen viimeisestä peränurkasta jona vain vähän vielä vittuillakseen testaa. Turha yrittää enää tänää sen uhriksi joutua. Haistatan paskat ja käännänkin kyljelleen ja unten maille. Paskat. Kaikkihan alkaa kohta (muka vasta) olla hyvin.

Oppia tuntemaan uudelleen

Mä yritän miettiä mitä se on oppia tuntemaan uudelleen. Oppia se mitä on ihastumisen ilo, oppia se jännittävä perhosia vatsassa tunne, tuntea sitä ihmeellistä hyvänoloista ikävää ja kaipuuta. Pohtia mitähän se musta nyt ajattelee ja myhäillä hiljaa mielessään kun joku on ihana ja kiva. Missä vaiheessa tätä itsenäistymistä tulee se tunne että on valmis taas päästämään jonkun ihmisen niin lähelle pelkäämättä sitä että tulen pahasti satutetuksi? Olen oppinut miten ihmissuhteissa saadaan pahasti turpaan ja olen nähnyt ne pienet hetket siitä mitä on olla helvetin onnellinen jonkun kanssa. Missä vaiheessa sitä uskaltaa ja haluaa kokeilla uudelleen? Päässä pyörii ajatus että en halua enää ikinä tuntea. Miksi se onkin niin helvetin vaikeaa luottaa muihin ja päästää joku siihen viereen nukkumaan ja itse nukahtaa ajatukseen että nyt on hyvä ja turvallinen olla. Koska loppuu se pelkääminen siitä että en ole tarpeeksi hyvä ja jään vain toiseksi? Missä vaiheessa rehellisesti voi sanoa että kaikki menneet tunteet on käsitelty ja on valmis oppimaan uudelleen? Selkäpiitä kiipeää ajatus siitä että näin se on tarkoitettu olevan ja olen yksin. En pelkää olla yksin, pelkään olevani tunteeton. En tiedä missä menee se raja ihmisen lähelle päästämisessä ja pois työntämisessä. Halu juosta karkuun iskee välittömästi jos ajattelee liian pitkälle sitä että joku haluaisi olla enemmän ja lähempänä. Hypoteettisesti asiaa pyöritellen mielessä pakokauhua silmiin katoen silti jään miettimään mitä haluan tuntea. Helpompaa on sanoa mitä en ehdottomasti halua. Pää pyörällä miettien miten saisin itseni siihen asemaan että tiedän mitä haluan ja mitä haluan tuntea. Yöllinen kaipuu tuttuun ja turvalliseen ei enää tule. Se on osittaista halua päästä eteenpäin ja tuntea itsensä paremmin. Missä minä olen ja mitä tunnen? Helvetillisessä määrin hyviä kysymyksiä ihan väärään aikaan..

Vuoristoradassa kasvaen vai kasvattaen?

Kolme viikkoa taas vedelty menemään tätä tunteiden vuoristorataa enemmän ja vähemmän hatusta kiinni pitäen. Ollut hetkiä kun tuntuu että vihdoin se alamäki tyssää, muuttuu loivemmaksi ja loivemmaksi, kääntää vähän suuntaa ja aloittaa pientä kipuamista ylöspäin. Taas tullut tielle kamalia mörköjä jotka yrittää taas kiskoa kaiken onnistumisen ilon pois kokonaan. Olo on ollut enemmän minä itse kuin aikoihin enkä pelkää katsoa sitä ihmistä joka tuijottaa peilistä takaisin. Pää on mennyt enemmän rallia mitä keho on sallinut ja samoin toisin päin olen rääkännyt kehoa viinalla ja yrittänyt turruttaa päätä pienemmälle. Taas on ollut hyvin kummallisia tunnistamattomia tunteita ja kohtia joissa huomaan nauravani vähän aina äänekkäämmin. Olenko vihdoinkin alkanut päästä siihen mitä tässä on tavoiteltu, hetkellinen onnellisuus ja hyvä olo?! Yhtä nopeasti tässä yhtälöstä on laskettavissa kuinka monta kertaa siltä nousevalta pilveltä mut on ammuttu alas. Se sattuu edelleen. Kaikki arvet näkyy ja punoittaa. En erota rupea auki olevasta haavasta vielä. Ehkä mulla sittenkin on vielä jotain toivoa sen kanssa että opin elämään yksin ja olemaan itsenäinen. Pelottavaa on ottaa kaikki askeleet yksin ja kohdata sana sinkku. En vieläkään osaa sanoa sitä. Enkä tiedä mitä hehkuttamista sinkkuelämässä on kun tuntuu tänäänkin siltä että maksa kaipaa enemmän lepoa mitä osaan sille antaa. Pöhöttyminen, turpoaminen ja jatkuva darraaminen alkaa tuntua jo siltä että haluaisi vaan lopettaa. Korkki ei meinaa pysyä kiinni niissäkään tilanteissa missä kaikki korkit pitäisi olla lukkojen takana visusti. Paljon on vielä matkaa siihen että uskaltaa joitain asioita kohdata selvinpäin. Ennen ei voinut kokea tälläistä ongelmaa kun sen tyhjyyden täytti edes joku tarkoitus. Sentään moraali ja kaikki typerä sekoiluun sotkeutuminen on siinä pisteessä missä niiden kuuluu olla. Vaikka kuulen sen muiden suusta kuinka pitäisi jättää tunteet ja moraali sivuun ja antaa vaan palaa, niin edelleen tunnen kuinka esteet ja muurit tulevat mielessä tielle johtuen vain siitä yhdestä lauseesta; rakkaus ja se kaikki kaipuu. Osaako sitä ikinä päästää irti ja kokeilla edes miltä tuntuu pitää jotain kädestä, halata tarkoituksella ja suudella. Osaako sitä katsoa toista ihmistä samoin silmin kuin sitä mitä ei enää ole? Ainakin maine on nimensä veroinen mikä helpottaa oloa ja liikkumista ja pitää pahimmat vonkaajat loitolla. Ihmettelen mitä tämä tämmöinen aikuistuminen voi olla? Ehkä ymmärrän kuinka satuttaisin vain itseäni sillä että antaisin kaiken vaikutuksen tulla läpi. Ehkä oikeasti kasvoin jo niin aikuiseksi hetkessä että en halua enää olla se sellainen samanlainen villi-nuori-sinkku kuin viimeksi. Ehkä nämä kaikki vuodet toivat sitä turvallista tietoa että voit luottaa siihen ihmiseen jonka kanssa sänkyyn pääset. Pelkään liikaa että tunne puoli sanoo itsensä irti ja itken vain siksi että joudun ääneen muille kertomaan olevani sinkku. Sana yököttää joka kerralla kun sen kirjoittaa vaikka siitä pitäisi alkaa oppia nauttimaan. Olen liian takertunut siihen vanhaan fiilikseen ja yritän ymmärtää ja ajatella asian vain niin että se suojelee minua, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku päivä olen valmis päästämään jonkun vieraan omaan sänkyyni mutta se päivä ei kyllä tule nyt eikä pian. Täytyy vain kääntää asia mielessä niin että olen ylpeä siitä että en heitä tunteitani romukoppaan ja hölmöole sinkkuuttani. Se kertoo mulle itselle juuri sen että se rakkaus on aitoa, edelleen. Ja ne kaikki tunteet ovat olleet vain oikeita ja sen arvoisia vaikka se satuttaa. Kasvoin taas enemmän kuin uskoin tässä vaunussa.

Paskan viikon lopetus

Olisikos taas niin mun tuuria että koko viikonloppu meni taas pieleen..? Kivahan se on viettää aikaa yksin välillä mutta ehkä näin pitkään odotetun vapaan viikonlopun olisi voinut viettää muulla tavalla.. Kaikki suunnitelmat mun tuurilla on mennyt vaan vituiksi. Yritin kehittää tekemistä ettei tarvitsisi istua omien ajatusten kanssa. Ne ajatukset ei ole mitään valoisia ja hyväntuulisia. Aamulla herätessä pääsi ensimmäinen itku kun tajusi sen kaiken taas olleen unta ja heräät yksin. Kuinka surkeaa ja säälittävää on itkeä taas kun ei jaksa enää miettiä uusia suunnitelmia eikä yrittää enää kehittää mitään. Fiilis koko viikonloppuun oli jo eilen pilalla. Eikä tää koko viikko siis yhtään sen paremmaksi muuttunut. Alkaa usko loppumaan siihen että mua mikään kiva odottaisi enää ikinä..

Taas yksi maailmanlopun ilta

Toissa päivänä tuli taas maailmanloppu, eilen olin vaan niin loppu ja tänään taas ilmassa sitä maailmanlopun iltaa mikä ei vaan lopu ikinä. Toisaalta on aivan sanaton ja tyhjä kun toinen puoli on sitä että se huutaa, raivoaa, vihaa ja polttaa sisältä. Kolmas tila siihen soppaan on vain yksinkertaisesti paha olo suru, sen tuska ja särky. Pää lyö miltein tyhjää, kroppa huutaa väsymystä, päähän särkee, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Kylmä hiki virtaa vaikka paleltaa ja samalla kuumottaa. Mun päässä ei vain tapahdu mitään järkevää. Täynnä tunteiden kuohahduksia ja itkua keskellä päivää. Surua, tuskaa jota ei pysty käsittelemään. Koko tilannetta ei pysty käsittämään. Miten helvetissä kaikki vain menee pieleen ja tulee jatkuvaa pahaa oloa? Neuvot "yritä pysyä positiivisena" ja "kyllä se siitä" kuullostaa niin laimealta paskalta. Mulla on oikeus mun tunteisiin ja nyt vaan tuntuu pahalta. Totuus kaikkien ajatuksista tähän mun "kummalliseen vaiheeseen" ei kuitenkaan välity mulle. Eikä siihen voi todeta ihan sama. "yritä miettiä kivoja asioita" no kivaahan se olis jos koko ajan ei vituttaisi ja olisi niin surullinen. Peitteen päivästä toiseen oikeita tunteita ja tuntuu että hukun niihin.. Tunnen olevani niin yksin ja ymmärtämättömissä. Edelleen mielessä pyörii ajatus että ehkä kukaan ei mua ymmärrä eikä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin pohdin niitä vaihtoehtoja tän ja huomisen välillä. Yksin ollessa ne ajatukset alkaa olla aika pelottavia. Muiden läsnäollessa piilottelen niitä. Toivon jotenkin että tapahtuisi jotain ääretöntä. Joko todella pahaa kuten voisi jo ennakoida tai sitten jotain yllättävän positiivista mikä veisi kaikki pahat ajatukset pois. Jälkimmäiseen en osaa edes uskoa kun kaikki paska on tullut jo hyvin pitkälti niskaan. Muiden valehtelut, peittelyt, juoruamiset ja paskanpuhumisetkin on käynyt jo ilmi. Tunnen olevani huono jälleen kerran ja jälleen myös niin väärin ymmärretty ja ei-rakastettu. Mun maailma on ehkä jotain mitä muut ei vaan ymmärrä ja mihin ei voi samaistua. Eikä tälläistä ihmistä voi rakastaa eikä antaa aikaa kasvaa. Eikä rakkautta saa pyyteettömästi ja avusta pitää maksaa. Kuka rakastaisi oikeasti ja aidosti ihmistä joka on täynnä sekavia tunteita, jonka elämä on rikkonaista, saati sellaista joka ei tiedä haluaako se enää elää. Kuka antaisi mahdollisuuden surkeuden perikuvalle, joka on niin rikki ettei sen korjaamiseen enää kohta ole mitään toivoa (eikä siihen varaosia löydy). Väsymys painaa ja kurkkua kuristaa. Tuntuu vaan taas niin siltä että se maailmanlopun itku vielä pääse valloilleen ja siirryn synkimpiin hetkiin ja odotan viikatemiestä korjaamaan pottia. Ei se itku tuo niitä asioita yhtään sen lähemmäs tai vie niitä kauemmaksi. Se vain tulee koska olen satutettu, loukattu ja ei-rakastettu. Muka niin itsekäs kuin olenkin, ehkä olen tämän kaiken rangaistuksen ansainnut...?

Taas lisää paskaa niskaan

Ihan kirjaimellisesti alkaa riittää jo kaikki tää paska mitä mun niskaan kaadetaan. Kaikki menettää taas niin merkityksensä ja mä vaan haluan luovuttaa tässä ja nyt. Mä en enää jaksa. Mitä järkeä on edes yrittää enää elää kun ei tätä voi mitenkään elämäksi kutsua? Mulla ei ole elämänlaatua eikä mulla ole enää mitään minkä eteen taistella kun kaikki on jo menetetty. Ehkä mä en vaan ansaitse elää...