Forgive or not forgot

Onko asiaa mitä unohdat jos se satutti? Onko olemassa asioita joita annat anteeksi jos se loukkasi? Moneen kertaan ehtinyt miettimään mitä se anteeksi antaminen merkitsee. Onko itse edes saanut anteeksi? Olenko minä tehnyt oikein antama anteeksi. Kauhea määrä turhan päiväisiä anteeksi antamisen kysymyksiä juoksee päässä. Mitä se anteeksi antaminen oikeasti edes on? Voin sanoa sen ääneen mutta muuttiko se mitään? Voiko unohtaa jos toinen ei anna anteeksi? Voitko unohtaa ja jättää antamatta anteeksi? Mitä tarvitaan siihen että anteeksi annoin ansaitsee ja antaa asioiden unohtua? Moneen kertaan viimeisen parin kuukauden aikana olen kuullut muiden sanovan "en anna anteeksi". Olen sanonut sen itsekin. En halua antaa anteeksi enkä todella halua unohtaa. Kaiken unohtaminen on kuin muuttaisi kaiken alusta alkaen. Ilman näitä anteeksi antamattomuuksia en olisi se mitä olen. En tuntisi asioita mitä tunnen. Osaan antaa anteeksi mutta en osaa koskaan unohtaa. Miksi unohtaisin jotain sellaista mitä joku on aiheuttanut tai mitä olen itse saanut aikaiseksi? Kaiken kokeman jälkeen, kaiken käytetyn ajan ja pohdiskelun tuloksena  opin antamaan anteeksi itselleni. Olen ankarampi itseäni kohtaan kuin muita. Miksi muut menisivät anteeksi annossa minun edelleni jos kaiken kokemani jälkeen en unohda vieläkään muita? Liian monta kysymystä ja ei yhtään vastausta. Kai sekin on merkki etten vieläkään unohtanut enkä unohda. Enkä halua kaikkea unohtaa, mielummin opin ja menen eteenpäin leuka pystyssä näyttäen että pystyn elämään unohtamatta ja antamatta anteeksi. Olen uusi, parempi minä, unohtamatta mitään mitä olen kokenut, antanut anteeksi ja jättänyt antamatta. Minä, ennen muita, unohtamatta antaa anteeksi.

Last worthless anything

Välillä on hyvä pistää pää sinne pusikkoon ja ottaa etäisyyttä tilanteisiin. Yrittää erotella tunne ja järki ja miettiä asioita kolmannelta kannalta. Joskus kuunnella muiden mielipiteitä ja hautautua hiekan sekaan. Pois noustessa syljeskelee niitä hiekan murusia ja katselee asioita uusin muka levännein silmin. Mietiskelee kaikessa rauhassa syntejä syviä ja niitä omia ongelmia. Onko tässä kohtaa järkevää ottaa elämään uutta ihmistä kulkemaan siihen vierelle kun ei tunne omia motiiveja. Mietiskelee mihin tämä elämä itseä vie kun on valmis kuitenkin vain luovuttamaan. Jossain kohtaa matkaan tarttui se erilainen. Ihminen joka sai nauramaan niin että poskiin sattui ja vatsalihakset oli kipeinä vielä päivien päästä. Sitten tulee se äkki stoppi. Jarrut pohjaan. Käsijarru käännös toiseen suuntaan ja kaks markkaa lasiin ja karkuun. Pääsee levähdyspaikka ja alkaa hakkaaman päätä seinään. Ei näin. Sitten yrittää korjata jotain mitä rikkoo vain tavan vuoksi. Ennemmin rikkoo sen mitä olisi voinut alkaa tapahtua kuin rikkoo itsensä. Yrittää miettiä mitä helvettiä tulikaan tehtyä. Joku sellainen käveli vastaan joka olisi voinut hyväksyä kaikki virheet ja oikut. Pitää alkaa hätäilemään sen suhteen että on ihminen ja kehittää oikeita uusia tunteita jotain kohtaan. Joku sanoi että oli jo aikakin antaa mahdollisuus jonkun kävellä elämään. Joku uusi joka voi olla se uusi oikea, ainakin sen hetken. Edes hetken. Kun taas itkua tihrustaa ja hakkaa päätä seinään että mitä tuli tehtyä huomaa kuinka vain edelleen kummitukset siitä kaikesta vanhasta paskasta kävelee ahtaassa elämän käytävässä vastaan. Kuinka arvottomana mä pidän itseäni ja omaa mahdollisuutta onneen? Mun pitäisi olla huutamassa että jumalauta minä ansaitsen kaiken sen mitä haluan ja mistä olen jäänyt paitsi. Minä olen se joka rakentaa kaiken tuhkasta uudelleen ja kävelee ylpeänä omaa uutta elämääni. Minä saan rakentaa itselleni uudet haaveet ja unelmat jonkun kanssa. Yritän selitellä mielessä että suojelen muita jäämällä mielummin yksin. Ketä kohtaan se tässä kohtaa oli oikein? Teinkö oikeaa päätöstä. Palasin takaisin isojen anteeksi pyyntöjen kera. Osaan niellä sen kaiken paskan minkä ihan itse aiheutin mutta millä saada se toinen ymmärtämään mitä se kaaos voi olla pään sisällä kun edelleen vain tuntee itsensä arvottomaksi. Olen mitä olen. Tässä ollaan ja ihmetellään saako se toinen luotua tähän sitä turvallisuutta mitä nyt niin kovasti kaipaan. Matka on pitkä ja varmasti erittäin kivinen. Nyt taas on iskeydytty vasten kovaa lattiaa ja ihmetellään mitä vittua taas tapahtui. En saa luotua turvallisuutta ympärille. Olen siinä pisteessä että päästin jonkun koskettamaan taas ja nyt tekee mieli huumaava raivota tätä tunteiden tuomaa ihmetystä. Miksi sana on uudelleen ahkerammassa käytössä. Ja mitä vielä. Kaikki jää taas auki ja nähtäväksi ja kiroillen mennään eteenpäin jos ei muuten.

Draamaa oikeista tai vääristä

Mä alan olemaan niin vitun kyllästynyt kuuntelemaan sitä mitä mun pitäisi tehdä ja mitä ei. Mä olen alkanut äärettömästi ärsyyntyä siitä että ihmisillä on jotain kommentoitavaa mun valinnoista ja tekemisistä. Ihan kun ympärille olisi kasvanut sellanen vitun lastentarha joka ei vaan osaa olla turpa kiinni ja pitää niitä mölyjä itsellään. Jos ei kiinnosta niin sitten ei vittu kiinnosta. Muiden mieleipiteillä, niihin asioihin joihin minä itse uskon, ei ole mitään paskan verran merkitystä. Pitää antaa jotain helvetin selityksiä miksimitämilloinkukamitähähtäh. Arvostelijat ja muut joiden mielipide ei vaan kiinnosta. En ymmärrä mikä vittu ihmisiä taas vaivaa. Pitäisivät huolen omista asioistaan, sanomisistaan ja tekemisistään. Pahinta on taas se että keksitään sellaisia juttuja joissa ei ole mitään perää. Ei yhtään mitään. Kiva olla joku puheenaihe, NOT. Mulla on ihan oma elämä josta minä pidän huolen ja pidän omat rajani. Jos en kysy neuvoa sitä ei tarvitse tulla tuputtamaan. Kysyn ihan itse jos on jotain epäselvää. Kaameeta draamaa tehdään sellaisista asioista joilla ei ole vittuakaan merkitystä ja aletaan vielä huutamaan perään. Tai sitten ollaan muka niin vitun tyhmiä ettei tajuta mitähän sitä on mahdettu mennä tekemään. Helvetti että alkaa vähemmästäkin viiraamaan päässä. Elämässä olis niitä ihan oikeitakin ongelmia. Ihan sellasia mihin voisi itsekin vaan kaiken ajan ja energiansa tunkea. Eikö muilla sitten muka ole? Pitää nähdä vaivaa ja aiheuttaa vitutusta muille ihmisille ja jotkut tekee sitä vain olemassa olollaan. Ei jaksa taas naurattaa tollaset asiat yhtään. Mielessä olisi sitä ihan oma henkilökohtaista draamaa mutta sitäkään ei voi enää samoin jakaa kun aina joku kusipää näkee oikeudekseen taas tehdä siitä muidenkin asian. Ei huvita jakaa koko ajatuskirjoa niiden kanssa jotka vaan suunnattomasti ottavat päähän. Eniten vituttaa että on on pitänyt monta päivää tätäkin raivoa vaan sisällä siksi ettei haluaisi enää tännekään jakaa. Eikö vois kohta olla se että tietyt kusipään vaan vaikka vetäis ittensä narun jatkoksi ja lopettais vaan helvetti olemisen. Vittu että ärsyttää.

Syyllisyyden tunteita

Pari päivää ehtinyt potea taas syyllisyyden tunteita. Miettinyt miksi olo on niin syyllinen ja mistä kaikesta se johtuu? Itkettää, sattuu ja tuntuu pahalta. En enää osaa edes pukea sanoiksi sitä miten hetkellinen hyvänolon tunne voikin muuttua taas tällaiseksi. Syyllisyyttä ja lisää syyllisyyttä. Eikä helpota vaikka pyytäisi anteeksi. Ei ainakaan mikään tällä hetkellä just tunnu lohduttavan. Helvetti. Ei näin. Eniten satuttaa kaikki just nyt enkä jaksaisi käsitellä mitään muutakaan.

Henkisestä kivusta fyysiseen

Pikku hiljaa opetellut uudelleen saamaan hillintää siihen julmettuun henkiseen kipuun. Yrittänyt muuttaa omia ajattelutapoja. Yrittänyt muuttaa sitä miten itseään katsoo. Miettinyt sitä että kun on helvetin paha olla ja huomaakin ettei ainakaan kukaan ole sitä pahentamassa. Kukaan ei enää potki minua kun olen jo maassa. Kukaan ei en huuda "lopeta se vitun pillittäminen". Olen saanut rypeä oikein olan takaa siinä paskassa olossa joka sillä hetkellä juuri velloo. Olen saanut itkeä ja huutaa niin kauan kun on ollut sillä hetkellä tarve. Hakannut peittoja ja tyynyjä ja huutanut. Olen peittelemättä saanut kieriä siinä sen hetkisessä olotilassa ilman että kukaan sitä pahentaisi hai helpottaisi. Ihan yksin selvinnyt siitä paniikista mikä ympärillä velloo. Mennyt silmät punaisena töihin yrittäen peitellä sitä että edellisenä yönä vain itkin. Olen ehtinyt miettimään kaikkia asioita mitkä ennen tästä paljon pahempaa. Enää ei tarvitse. Yritän saada itsenikin ymmärtämään kuinka paljon vähemmän kaikkea tuskaa voikaan olla tällä hetkellä. Osa minusta jopa sanoisi ääneen olen ottanut ensimmäisen ison askeleen. Nyt kun sain sen henkisen tuskan tilalle jota yritän parantaa. Nyt tässä yöllä yrittäen löytää mitä tahansa hyvää asentoa ilman kipua mietin onko tämä pahempaa kuin tuntea henkistä tuskaa? Mietin monta kylkiluuta on poikki ja monta lihasta on revennyt. Onko tämä lyhyt aikaisempaa kuin henkinen tuska vaikka tuntuu välillä niin että hetkellisesti tämä kipu on vähintään yhtä pahalta. Näin kovaa ja pitkää fyysistä tuskaa ei ole ollut pitkään aikaan. Enkä muista milloin viimeksi se henkinen tuskaisuus olisi ollut näin pahaa. Olenko parantumassa henkisesti ja fyysisesti? Vaikka tämä kipu tulikin täysin yllättäen. Kai tästäkin paranee kun saa oikeat lääkkeet. Sellaiset mitkä vaikka auttaisi unohtamaan että voi olla luita poikki. Ja saisi vailla vähän unta?

Tukka ponnarille ja menoks

Kuinka kauan sitä jaksaa torjua kaikkia ihmisiä ympäriltään. Kuinka kauan antaa uusien tuttavuuksien yrittää tulla astetta lähemmäksi ja torjua niitä kerta toisensa jälkeen? Missä vaiheessa sitä oppii relaamaan niin että antaa vaan mennä? Kannattaako se? Jos tulee tilanne että herrasmies tulee ja lähestyy niin kuinka monta kertaa se kestää rukkaset? Kansion kurkistaessa näkyy tapaus R. Ei aakkosten ensimmäinen. Kiiltokuvapoika joka kerta toisensa jälkeen yrittää uudelleen. Rukkaset rikkauten perään ja hetken päästä uudelleen se pyörii ympyrää kuin banaanikärpänen. Se ei ainakaan luovuta ja näyttää innostuvan aina kun sille vain mainitseekin ettei ole mahdollisuuksia. Kuinka ilkeä pitää olla että se joskus joko luovuttaa tai minä luovutaan ja annan edes mahdollisuuden? Onko se mahdollisuus itselle vai sille toiselle? Tapaus M. Pitääkö siitäkään aloittaa alusta? Liian hankalaa jo heti ensimmäisessä kuopassa vaikka olisi voinut olla kiva tutustua. Liian monta "muka" ongelmaa. Tässä kohtaa itse vedin jo jarrut pohjaan kun alkoi tuntua siltä että olisi kundi ansainnut saada enemmänkin. Tapaus V. Flirttiäflirttiäjaflirttiä. Parempi jättää ihan sille tasolle. Tapaus A. Vieläkään usean yrittämisen jälkeen ei ole jätkä saanut edes puhelinnumeroa. Random A. Kiva kuulla että perse ja naama on kuin kaks kymppisellä. Anta pakit suoraan päin naamaa. Ja silti ollaan vonkaamassa yöksi viereen. Kuka helvetti tarvitsee mitään haaremia eron jälkeen? Varteenotettavia tapauksia, hmmh, ehkä yksi. Edelleen mielummin porskuttelen menemään yksin ja teen duunipäivän jälkeen mitä huvittaa. Ei ole velvollisuuksia. Eikä ole ketään kiimassaan huutamassa ovella kun niitä ei edes päästä sisälle. Ja taas tämänkin lopputuloksena voivat kaikki yrittää vittuilla menestyksen tasosta. Mitä sitten vaikka pihtaan? Ainakin mussa on tyyliä hoitaa asiat siihen pisteeseen ettei entinen elämä tule pilaamaan sitä kun joskus sen jonkun löytää jolle mahdollisuuden antaa. Ainakin voin todeta että kyllä tää tyttö pysyy päätöksessään. Ja saa olla aika saatanan ylpeä siitä. Ihan sama mitä ne vonkaajat on. Ehkä joskus enemmän pitäisi antaa vaan mennä kuin miettiä mitä seurauksia siitä voi koitua. Ennen kun antaa jollekulle mahdollisuuden, antaa sen mahdollisuuden itselleen tutustua ja pitää hauskaa. Ei ne kaikki voi olla huonoja vaihtoehtoja. Mitä helvettiä. Mä olen oikeasti muuttunut aikuisemmaksi ja mielummin nukun yksin kun vaan sänkyäni jokin epätoivo veikan kanssa. Pitää vaan huomenna vetää tukka vaan ponnarille, ottaa puhelin käteen ja sanoa edes yhdelle että mennään kahville. Mitä pahaa siitä voi seurata? Mulla voi olla vaikka kivaakin pitkästä aikaa jonkun uuden tuttavuuden kanssa. Siitä olisi varmaan hyvä jatkaa. Ihan vaan suoraan eteenpäin ja ihastella ehkä sitäkin että joku jaksaa oikeasti juosta perässä.

Building up my self confidence

Käynyt keskusteluja tänään paljon peilin kanssa. Nauran vieläkin kun kaikille peileille olen mennyt rintavarustus edellä röyhentelemään. Tuijottanut peiliin ja tuijottanut varustusta ja hokenut että näähän on ihan hyvät. Tuijottanut uudelleen peiliin ja taas tuijottanut vain varusteluettelon ensimmäistä osaa. Yrittänyt kääntää pään siihen asentoon missä se miehillekin on. Ensin katsotaan rinnat ja sitten perse ja sit voidaan vilkaista onko sillä petolinnun perse pään tilalla. Yrittänyt hokea vain positiivisiksi lueteltuja asioita sille mitä nyt on tuijottanut peilistä. Tämäkin piti vielä viedä astetta pidemmälle. Nytkin voi niskaa vääntää taakse ja katse alas. Hullua touhua. Mutta jos tämä on sitä millä itseään voi rakentaa uudelleen ja kokeilla miltä tuntuu edes tyhmällä tavalla oppii pitämään edes jostain itsessään. Jos näin rakennetaan läheisyyttä itseänsä kanssa niin onko se enää niin outoa? Naurattaa tietenkin tämä oma kummallinen tyyli tehdä asioita mutta kukapa tätä näkee? Siinä vaiheessa vedin homman yli jos näille annan nimet ja rupean lässyttämään. Seuraavaksi kohdataan tämä jumalaton takapuoli. Mä en uskalla kuvitella mitä on tän kanssa tutustuminen. Tosin joku voi olla kateellinen kun näen oman takapuoleni ilman peiliäkin. Tähänkin tarvitaan oikealla korkeudella oleva peili, jotain dynkadynka-latino musiikkia lisukkeeksi. Pelkkä mielikuva saa höröttämään typerästi. Vielä kun sen meni tekemään. Voi luoja että ihminen voi omasta mielestään näyttää urpolta. Ja taas tekee mieli kieriä lattialla ja nauraa kippurassa mitä ihminen tekeekään yksin kotona. Kuinka paljon sitä vielä nauttisi ja nauraisi tästä hetkestä jonkun muun yhtä aivottoman kanssa. Jos tämä on sitä itsetunnon rakentamista.. Helvetti tässä on vielä iso työ edessä oppia tekemään kaikki tämä ilman että se tuntuu tyhmältä ja ei enää naura sille että kuinka typerää touhua tämä on. Toiset tekee tätä samaa päivästä toiseen ilman että se on outoa ja tyhmää ja ilman että siitä kertoo edes välttämättä muille. Normaalia tai ei. Tänään sentään mielessäni nauroin että meinasin laskea alleni. Ei tässä ole mitään järkeä hoin ja tein kaiken uudelleen. Totesin että varusteluettelon ekoihin kohtiin voi jo laittaa ruksit; tästä paketista löytyy. Sama se mitä joku muu niistä ajattelee. Ainakin on jotain mistä ottaa kiinni ja tuijottaa. Ekaa kertaa pitkästä aikaa uskalsin myös katsoa silmien korkeudelle peiliin ja yllätyksekseni hymyilin. Ehkä lopulta ihan hyvä päivä lukuunottamatta kaikkea mitä vaikeaa ja tylsää päivässä oli. Tämä oli se ehkä ensimmäinen päivä kerrallaan. Ei ehkä huono saavutus. Sen näkee ehkä huomenna jos tälle projektille annetaan vielä paljon lisäaikaa.