Kirje jota en toivottavasti koskaan lähetä

Fiilis jepjep. Tiedä enää mistä aloittaa. Tuntuu pahalta, suututtaa, itkettää, raivostuttaa ja tää kaikki saa vaan mun pään taas räjähtämään. Olisi ollut mahdollisuus sanoa asioita mutta en saanut sanottua mitään siitä mitä olin ajatellut. Paitsi viimeiset sanat hyvästi. Ja siihenkin sen piti ehtiä sanomaan se viimeinen sana enkä enää vain kääntynyt ympäri. Istuin autoon ja ajoin pois. Matkalla kuuntelin musiikkia niin että meinasi stereot räjähtää. Ei näin. Nyt vain tuijotan näyttöä ja mietin mitä vittua. Olisiko pitänyt sanoa kaikki vai haistattaa pitkät paskat vai onko nyt vain parempi etten sanonut yhtään mitään. Olin suunnitellut jo mitä sanon. Ne viimeiset sanat mitkä olisin sanonut. Eipä se toinen ollut kovin vastaanottavainen ja näytti siltä että odottaa että vain lähden. Enkä sitäkään saa tietää ikinä oliko se niin vai kuvittelinko vain? Tuskin. Yksinpuheluna sekin keskustelu olisi luultavasti mennyt enkä varmaan olisi ikinä päässyt loppuun asti. 

Olen valehdellut. Paljon ja pitkään ja suojellakseni itseäni ja yrittänyt olla välittämättä. Enää en pysty. Tämän kaiken vain pitää loppua ja kerron enää vain miksi. Olen rakastunut sinuun ensimmäisestä suudelmasta lähtien. Se kaikki silloin oli täydellistä. Ja vielä sen jälkeen oli olo että tästä voi tulla se asia mikä muuttaa mun elämässä kaiken. Ensimmäinen yhteinen yö sammuessa vain kainaloon oli sillä hetkellä sitä parasta mitä osasi ajatella. Sen jälkeiset ajat ehkä viikko vai ehtikö mennä kaksi, en muista... Sain olostani upean. Kunnes. Tiedät itsekin. Muutit kaiken kohtelun ja kaiken kommunikaation ja vieläkin ihmettelen. Vain ihmettelen mikset voi puhua niinkuin ihmiset puhuu. Ehkä joudun kysymään monesti että ymmärrän mutta haluan tietää ja oikeasti myös ymmärtää. Ei ole kyse enää vain mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan siitä että olisi turvallinen olo ja saisin kunnioitusta. En saanut varmaan enää kumpaakaan. Silti aina jatkoin. Vaikka itkin ja vaikka kuinka sattui, en saanut sua mielestä. Yritin ja todella yritin. Tapailin muita, yritin verkostua, keksiä parempaa tekemistä. Silti aina yksin ollessa en tiennyt enää mitää mitä haluaisin. Olisin ottanut sut milloin vain mieheksi itselle jos olisit antanut. Teit selväksi ettei niin tule käymään ikinä mutta et silti työntänyt kokonaan pois. Palasit itsekin. Jossain vaiheessa havahduin omasta rakkauden koomasta ja mietin että parempi näin. Pidetään asiat simppelinä eikä yritetä yhtään enempää. En halua seurustella ihmisen kanssa joka ei halua samaa mun kanssa. En halua olla suhteessa jossa täytyy liikaa miettiä. Helpompaa kun ollaan, pannaan ja jatketaan asioita vaan eteenpäin sitten omassa elämässä. Sopii jos homma toimii. En tiedä mikä siinä oli ettei tämä vain mahdu sun päähän. Sanoit: "Älä riko itseäsi" johon vastasin olevani jo niin rikki kaiken muun jäljeltä ettet pysty enää tekemään mitään mitä joku muu ei olisi jo ehtinyt tekemään. Ihmettelet että puhun kuin sinä kun sen kerran kännissä päätetään asioista puhua. Ja vain siksi koska sinä halusit ja kumpikaan muista siitä. Tai minä sen kolme lausetta ja sinä taas sitäkään. Vaikka kuinka vakuutan että anna tunteideni olla ja en halua mitään et usko silti ja mietin miksi. En ilmeisesti osaa valehdella. Ainakaan koko aikaa. Halusin uskoa että kaikki on hyvin näin ja ne olisi voinut ollakin jos olisit voinut yrittää olla se "ystävä". Ehkä parempi näin ettei nähdä enää ikinä ja voin rauhassa yrittää hävittää kaikki tunteeni sua kohtaan. Sillon kun satut tuulelle kanssasi on ihanaa ja helppoa ja ymmärtää miksi alunperin sain tunteita. Hirveintä on kun et kommunikoi ja olen ilmaa. Valehtelit, kerroit valkoisia valheita etkä koskaan koe tarvetta että tarvitsi tehdä mitään toisin. Kumpa vain ymmärtäisin että koko lopun elämää mun on parempi vaan ilman sua. Silti en voi tunteille mitään enkä osaa selittää miksi niitä edelleen on ja miksei niistä pääse irti. En halua toivottaa hyvää loppuelämää koska kuitenkin sisälläni kiehuu ja itkee se pikku tyttö joka vain halusi olla onnellinen ja se on satutettu ja lyöty maahan. Ei, sinä et särkenyt minua, olin vain liian rikki edes tavatakseni sut. Etkä myöskään halunnut olla se oikea joka tekee minusta ehjän. Et tunne mitään etkä halua tuntea ja yritän sen hyväksyä. Älä enää ikinä tule lähelle jos et voi haluta sitä mikä on mulle parasta. Äläkä kuvitele että olisit sen tiennyt alusta asti.

Tässä vaiheessa olisin jo itkenyt niin hervottomasti että loputkin olisi jäänyt sanomatta ja enää en osaa jatkaa ja sanoa loppuun olisinko halunnut enää mitään muutakaan. Kun toinen ei vain tunne samoin niin se ei tunne. Vaikka ei ole mitään menetettävää en silti lähetä tätä koska kaikki tämä olisi pitänyt saada sanoa päin naamaa että olisin vain nähnyt ilmeesi. Anteeksi. 

I'm in my darkest placce again

Muut kun kirjoittaa hauskoja matkablogeja, sinkkuuden ihmeellisestä maailmasta sarkastiseen, ironiseen ja pilailevaan sävyyn, löydän vain itseni taas jälleen sieltä mistä en haluaisi. On mielessä paljon ajatuksia jotka eivät johda yhtään mihinkään muuhun kuin taas pahaan oloon. En saa mitään aikaiseksi ja mietin samoja asioita saman oravanpyörän mukaan. Olisinkin jo toivonut että tämä pyörä olisi kulutettu loppuun mutta ei. Tuntuu jälleen tyhjältä ja yksinäiseltä ja pieliin katsoessa ei näe lainkaan hymyä eikä surullisen ilmeen toiselle puolelle. Levottomuus vallitsee mielessä ja mietin millä sen taas lopettaisi. Johtuuko tämä siitä että on ollut aivan liian paljon aikaa miettiä asioita hiljaa omassa pienessä mielessä? Huomaan etten ole taas päästännyt ketään lähelle. Enkä halua näitä asioita taas kenenkään kanssa jakaa vaan valloitan niillä vain oman pienen mieleni ja ajan itseni nurkkaan missä ei ole hyvä olla. Kävin jälleen menneisyden haamun kanssa pitkän keskustelun siitä mitä olemme toisillemme merkanneet ja miksi päätin valita toisen tien. Mietin samaan aikaan kaikkia muitakin ratkaisuja mitä on tullut tehtyä. Vieläkään en mitään kadu ja ymmärrän miksi tämä yksi haamu on siellä missä se on, vaikka en voi lopettaa myöskään miettimistä "mitä jos". Silloin en olisi tätä mitä olen nyt enkä tietäisi mitä tiedän. Osalta, en voi sanoa onnellinen päätöksestä, enemmänkin ymmärtäväinen siitä miksi olen valintani tehnyt ja jättänyt katsomatta sen kortin mikä olisi voinut olla se vuosisadan rakkaustarina. Luulin että olin myös löytänyt rinnalleni oikean ihmisen. Se olikin oikeaa sillä hetkellä, mutta pitkäkantoisella juoksulla se vain oli osa elämää mikä opetti paljon asioita joiden avulla on menty eteenpäin. Mietin että onko taas edessäni sama tilanne kuin kymmenen vuotta sitten. Eritavalla naamioitunut, kieroutunut valinnan paikka. Kävelläkö suoraan vain suohon, antaa asioiden jatkua vai mitä tehdä. Tätä samaa pohdintaa on jatkettu aivan liian monta viikkoa. Mietin viimeisintä hetkeä jolloin tuntui onnelliselta. Ja oliko se onnellisuutta? Ehkä ensin on hyvä palata siihen hetkeen missä tuntui hyvältä ja mikä oli se mikä sai hymyilemään. Yksi viesti joka sai todella hyvälle tuulelle. Sellainen hetki kun olisi tehnyt mieli juosta pää kolmantena jalkana tilanteeseen. Yksi viesti, yksi sanojen asettelu siihen malliin että olin haluttu. Ilta päättyi onnellisesti samaan sänkyyn. Tiedän mitä se oli minulle. Hassutella toisen kanssa ei-niin-pienessä-humalassa ja olla "näytillä" ja huomata etten ollut häpeän kohde. Mietin sitä iltaa kun sain hymyillä. Mietin myös miten ilta päättyi, mitä tuli kännissä taas sanottua, miten aamulla herätessä oli ihana katsoa kuka siinä vieressä oli. Kuinka kauhean ihanan normaaleja asioita. Kohde vaan on täysin väärä. Vai onko? Vastakaiku on vain oletettu pieni tila. Ison valheen alla kuitenkin mietin miksi haluan elää näin. En voi vmitään ja viikkojen erossa olon jälkeen mietin pääni puhki miten tästä mennään vain eteenpäin. Edes johonkin suuntaan. Se on sovittu mitä nyt on vain sen takia että peitän mitä oikeasi ajattelen. Olen sanonut asioita, paljon asioita, osatotuuden, osavalheen, sanoja vain sanojen perään. Ja itsekin mietin mikä on enää se totuus ja haave. Mitään tämän kummenpaa tästä ei tule ikinä ja tässä tullaan päätymään aina vain siihen että minä itken. Mietin vaihdettuja sanoja ja onko niiden takana joku merkitys. En voi sitä kysyä koska en halua tivaa vastauksia mitä tiedän etten saa. Enkä halua kuulostaa sekopäältä vaikka se on aivan varmasti jo selvää mitä minä olen. Vai onko? Eilinen keskustelu sai miettimään mitä minä itse viestin. Kuinka keräään päälleni roolin kun olen sen toisen kanssa. Olen osannut tehdä sen ennenkin joka aiheutti sen ettei luottamusta menneisyyden haamun kanssa osattu rakentaa. Silloin se oli pelkkää peliä ja poltetta. Vaikka kaiken senkin takana oli kaksi oikeaa ihmistä oikeilla tunteilla. Huomaan hyvin paljon samaa tässä tilanteessa mutta en saa ravistettua päästäni pois toisen sanoja "minusta ei ole poikaystäväksi". Mitä helvettiä tässä odottaa kun tietää että nämä on ne sanat jotka toistuvat kerrasta toiseen. Sain sen loppumaan sanomalla etten halua parisuhdetta. En voi haluta jotain jonkun kanssa jos se toinen ei halua samaa. Jos en ole sille toiselle se mitä hän haluaa en voi haluta sellaista mitä en voi saada. Ja haluan silti. Kuinka vaikeaa se on iskostaa omaan päähän että kävele nyt jumalauta eteenpäin ja jätät tämän saatanan vellomisen ja ihmettelyn sikseen. Sitten taas muistan kuinka elämäääni käveli ihme, joka olisi voinut muuttaa kaiken. Tiedän että se olisi voinut olla jotain uskottoman maagista. Se järjetön ihastumisen tunne ja kutkutus koko tilanteessa ja omien tunteiden ihnanuus olisi voinut olla se olisin jatkanut elämää. Tietäen silti, että 10 vuoden päästä taas mahdollisesti olisin miettinyt mitä jos. Varsinkin jos säädön toinen osapuoli olisi jäänyt miettimään ja muistamaan ja muistuttamaan omasta olemassaolostaan. Tämä lamaannuttava voimattomuuden tunne vaikuttaa taas kaikkeen siihen mikä ajaa miettimään maailman huonoimmat vaihtoehdot mielessä. Mietin kaikkea sitä samaa mitä oli mielessä kolme vuotta sitten maailman synkimmässä vaiheessa. Mietin seurauksia teoille joita en ole edes tehnyt tai suunnitellut. En vain tiedä mitä tehdä. En saa mitään iloa, enkä mitään aikaiseksi mitä pitäisi. Ja miksi helvetti pitää olla ikävä kun tiedän ettei se toinen ehdi ikävöidä edes takaisin? Mitä pitää tapahtua vielä että olisin onnellinen? Olen vain surkea rätti tässä kaikessa. Surkea oma itseni kuorineen päivineen. Enkä uskalla näyttää miltä oikeasti tuntuu. En uskalla itkeä koska en tiedä enää edes miksi itkeä. Kaikki on kaaottista ja mietin vieläkin miksi jaksaa odottaa parempaa huomista? Sitä on odotettu pitkään, liian pitkään. Ei mikään paska kestä loputtomiin. Tai ei sen pitäisi. Nyt en vain näe optimistista onnen hetkeä edessä. Haluaisin vain saada kasvoilleni hymyn, löytää elämänilon, buustin jolla paiskoa kaikki rästissä olevat hommat jiiriin ettei tarttisis kahden viikon päästä itkeä että en ole mitään saanut aikaseksi. Missä on se jokin jolla saada asiat vain nyt rullaamaan ja löytää itsestäni se usko vielä siihen parempaan huomiseen? Vittu että olen luuseri.

Jotain tunteista

Tein helvetin hyvän päätöksen olla etsimättä minkäänlaista parisuhdetta koska en todellakaan sitä tarvitse. Mulla on kaikki siihen mitä tarvitaan että pärjää ja voi olla ehkä jopa onnellinen. Mulla on katto pään päällä on helvetin hyvä lähtökohta siihen mitä mun elämässä tapahtuu. Mun ei tarvitse olla yksin ja mä saisin tukea jos uskaltaisin sitä ottaa. Tunne-elämä mulla tulee aina olemaan ihan vituillaan ja oon jotenkin menetetty tapaus. Se helpottaa päätöstä siitä ettei halua parisuhdetta. Tarpeeksi paljon kun sattuu ja tulee satutetuksi ei halua enää antaa kenellekään sitä mahdollisuutta. Mutta ensin pitää kävellä vielä matka takaisin ja todeta ne tunteet jotka oli olemassa. Että pääsee yli. Että näkee uudelleen eteenpäin. Myönsin tunteet mitä oli ja nyt mietin miksen voinut kohdata niitä kaikkia koska ymmärsin miksi sain viimeisemmätkin tunteet aikaiseksi. En halua myöntää enkä elää niiden tunteiden kanssa mitä tajusin että mulla vieläkin on. Haluan heittää ne romukoppaan ja antaa niiden olla siellä että voin pysyä tässä missä olen nyt. Vaikka en tunne olevani turvassa tiedän mitä pieniä tunteita edelleen varjelen. Haluan antaa niiden pysyä syvällä enkä halua päästää niitä ulos koska tiedän mitä se tarkoittaa. Luopuisin taas tilanteesta mihin olen aivan täysin tyytyväinen. Pienillä ylikierroksilla sain kaivettua ne vain liian pintaan. En halua käsitellä niitä kuitenkaan. Tiedän ja näen epäselvästi mitä nyt olisi tarjolla ja olen samalla valmis hyppäämään tuntemattomaan kelkkaan joka odottaa huomenna. Sen kohdalla osaan päästää irti ja antaa mennä vaikka pelottaa saatanasti hypätä korkealta. Sitä se on mun tunteiden kanssa. Ne pienet syvällä olevat saa odottaa ja hautautua taas seuraavat neljä viikkoa ja saan todellakin olla taas varuillani etten vain päästä niitä ulos kuten meinasi jo tapahtua. Vaikka tuhannen päissäni itkin keskellä yötä ja melkein muistan siitä jotain viikkojen takaa, mietin sitä reaktiota mitä itku aiheutti. Mietin omaa käytöstä sillon ja sen jälkeen mitä tapahtui. Sain asiat siihen järjestykseen mihin ne piti ja mihin halusin valehtelemalla ja aion jatkaa sitä samaa rataa vielä toistaiseksi. Loputtoman tuntemattomaan myöhäisempään ajankohtaan asti. Antaa niiden olla ja olla käsittelemättä. 

The truth is

Mä tapailin miestä johon mä rakastuin. Ja lopputuloksena on se että mun sydän särkyi jälleen. Annoin itseni tuntea kaiken vaikka yritin sitä järjellä itselleni sano että se on väärin ja se tulee päättymään huonosti. Nyt on se hetki vain myöntää että näin kävi ja puhua siitä ääneen. Mun sydämeni on särkynyt. Jälleen. Olin mä tähän jotenkin osannut jo varautua mutta ei sitä koskaan ennakkoon pysty suojaamaan itseään siltä vahingolta mitä tulee. Mä tiedän että tästä kaikesta selviän ja siihen ei välttämättä mene kauan mutta se että suostun käsittelemään kaiken on asia ja tarina jo erikseen. Ensimmäinen askel on aina vaan myöntää itselleen mikä tilanne on. Hyväksyä asia. Tulla toimeen ajatuksen kanssa ja lopulta sitä vain pääsee yli. En tiedä miten ja miksi annoin itselleni luvan rakentaa pilvilinnoja joiden reunoilla ei ollut edes mitään pinnoitetta. Sen mistä voin olla ylpeä; elin hetkessä; olin siinä; pysyin siinä viimeisille metreille, vaikka jossain kohtaa yritin jo herättää itsenäni. Saan olla ylpeä siitä että tiedän omistavani tunteet ja ajatukset ja pystyn kuvittelemaan elämäni eteenpäin. Pysyn pystyssä edelleen omilla jaloilla ja näen kuitenkin että olen elossa. Hengitän, tunnen, olen. Vaikka rakkaus taas tuli ja satutti niin mietin mikä siitä edes oli todellista. Kaikki tuntui pitkään olevan pelkkää satua, haavemaailmaa vaikka koko ajan tiedostin kaikki ongelmat ja realiteetit. Sain olla siinä hetkessä. Olin olemassa. Sain tuntea. Sain jotain mitä en koskaan ole saanut. Tiedän taas mitä uskallan vaatia. Mitä uskallan sanoa että minä tarvitsen. Haluan ja minun pitää vaatia elämältä enemmän. Vaikka seuraavan mahtavan ja ihmeellisen odottamiseen menee taas pitkä aika, tiedän että se on mahdollista. Vaatii aikaa ja hermoja ja todella paljon uskoa siihen että kaikesta tästä selvitään ja parempaa vielä on luvassa. 

Ja taas?

Jossain on jotain vikaa kun ei edes kalja maistu. On tyhjä, turta ja tunteeton olo enkä edes jaksa jauhaa siitä mitä tapahtui. Tajusin vaan taas sen että joku seitsemästoista aistikin löytyy. Vaikka kuinka tiesi että tämänkin päivä vaan väkisin tulee ei tarkoita sitä että tätä toivoi. Tai että tätä halusi odottaa. Mitä tapahtuu nyt ja mihin mä taas menen? Edessä on kuitenkin taas joku uusi katastrofaalinen maailma ja tilanne missä taas tunnetusti tulee turpaan 100-0. Mitä muutakaan mä osaisin enää tehdä? En ymmärrä miksi tämä taas on sitä että suljen kaiken ulkopuolelle. Jopa omat tunteet. En itke. Pidättelin pariin kertaan ja enää se ei tule. Mikään tunne ei kulje sisään tai ulos. Olen ja ihmettelen tunnenko yhtään mitään. Odotan taas että huominenkin olisi jo takana. En edes osannut ajatella että käyttäydyn näin tai olen vain. En tunne raivoa, surua, itkua, surua. Tunnen ehkä kaksi minuuttia pientä suuttumusta. Uudelleen kaksi minuuttia suuttumusta. Vielä kerran suuttumusta. Liian lyhyitä aikoja ja liian ihmeellinen uusi olo. Uusia puolia voi itsestään taas löytää ja olla ymmärtämättä mistään mitään. Jälkimmäinen olikin jo se tutumpi osuus. 

Kuinka kadottaa yöunet?

Ei se ole kummallisempi asia kuin saada pääsi sekaisin. Hoida homma perinteiseen tyyliin vituiksi. Saa kaikki maailman asiat mieleen ja ole yksin. Kuinka siistiä? Olla yksin miettimässä mitä vittua. Huutaa omassa pienessä mielessä asioita. Olla ilman vastauksia kun et voi niitä kysyä ja vain odottaa että jotain tapahtuu. Se että sekoan tai sekoan. Vaihtoehtoja on vain yksi. Olen todella vain siinä pisteessä taas että vain ihmettelen miten näin kävi. Tiedä edes enää mistä aloittaa. Ensin kaikki on aivan mahtavaa, ihanaa, uskomatonta ja kaikki hetkessä muuttuu taas todellisuudeksi kun et tiedä mitä muualla tapahtuu. Enkä saa sanoa mitä mielessä on tähän aikaan yöstä vaikka aina aikaisemmin on saanut. En saa sanoa rumasti tai sanoa omaa mielipidettä kun päästän sammakoita. Pää on sekaisin ja tiedän miksi mutta en osaa enää erotella asioita kun siinä on muutama muuttuja. Ja minä en tee taaskaan päätöksiä. Helvetti. Olenko vihainen vai olenko itkemässä vai mitä täällä tapahtuu? Muuta kuin sekoan. Ja yritän miettiä miten jätän epävarmat sanat ja asioita sanomatta.

Why end up being someones second choise?

Jostain syystä mun päässä rullaa lausahdus vaan edes takasin uudelleen. Miksei sitä arvosta itseään enemmän ollakseen vaan se ensimmäinen ja ainut valinta? Eihän se nyt niin vaan mene muutenkaan. Kuinka monta plan b:tä on itse mennyt tekemään elämänsä aikana.. Miten siihen tilanteeseen joutuu ollakseen se joka valitsee tai se kenelle sä olet vaan se toinen. Ja miksi siihen tilanteeseen tyytyy? Miksi sitä joutuu tekemään varasuunnitelmia tulevaisuudelle? Joskus pitää olla se back up sille jos hommat menee vituiksi mutta miksi se pitää tehdä ihmissuhteissa? Oikeilla ihmisillä joilla on tunteita? Joko et kelpaa ja olet jotain liian vähän kertoo ehkä siitä ettet ole se oikea. Tai sitten vain kuvittelet sen kaiken ja kaikki ympärillä olevat ihmiset on sitoutumiskammoisia sinä ihan itse etunenässä. Ja silloin kun olet sen toisen varasuunnitelma mitä vikaa oli siinä ensimmäisessä? Miten tähän tilanteeseen saa itsensä niin solmuun että vaan miettii kaikki omat parisuhteet läpi viimeiseltä 14 vuodelta ja toteaa taas että ne meni pieleen. Kuinka monessa suhteessa oli jo aina valmiina plan b ja kuinka monta kertaa siihen lähdettiin? Kuinka monta kertaa siinä olikin jo plan c ja d, ehkä jopa e? Olenko kasvanut siitä ja kuinka paljon? Tiedettävästi en tarpeeksi. Enää sen vain ole yksin minä valitsemassa. Kädettömänä ollut osallisena siihen että sinä et valitse kaikkia teitä mitä kuljetaan vaan joku tekee päätöksen jonka mukaan elät. Vai oliko se sittenkään niin? Miten se meni ja missä kohtaa pitää osata avata oma suu ja sanoa mitä haluaa vai sanoinko sen jo? Sanoinko sitä tarpeeksi kuuluvasti kun edelleen olen ihmettelemässä mitä helvettiä mun ympärillä tapahtuu? Vai tapahdunko minä sen kaiken keskellä aiheuttaen ne tilanteet? Miksi jotenkin se kaikki olikin niin paljon helpompaa kun edelleen olen sama ihminen? Kadotin itseni ja löysin kaiken tämän uudelleen mutta en kuitenkaan ajatellut enää toistavani samoja virheitä kerta toisensa jälkeen! Vai onko nämä enää virheitä vaan elämän opetuksia joissa pitäisi herätä ja tehdä niinkuin on oikein? Onko mikään ratkaisu tässä tilanteessa oikein? Kuukausi ehkä kaksi takaperin ajatukset olivat ihan yhtä solmussa kuin nyt mutta nyt löysin sille lankakerälle sen alun mistä lähteä purkamaan. En vain selviä ensimmäisestä solmussa koska en tiedä mitä pitää tehdä. Olla toinen vaihtoehto vai olla olematta on jo hyvinkin liian vaikea kysymys mietittäväksi mitenkään järjellä. Jos yritän miettiä tunteella tiedän että mikä on se hetkellinen tunne. Euforia, loisto, hymy, jännitys ja hehku. Fiiliksiä mistä haluaa pitää kiinni. Ne eivät kestä ikuisesti eivätkä takaa onnellista loppua. Ehkä pitäisi miettiä mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan vaikka sitä ei voi tietää. Minkälaisia pilvilinnoja voisin valintojen päälle rakentaa? Kannattaako sitä miettiä jos kaikki suunnitelmat vain sitten menee päin vittua niinkuin niillä on nyt ollut tapana. Sydänsurut on jo saatu. Sydänsurut on jo kertaalleen, kahteen, kolmanteen jo koettu. Ne on toistossa ja kovassa suosiossa olleet viimeaikoina. Silti en tiedä mihin suuntaan lähteä panostamaan sellaista määrää aikaa ja energiaa mikä voi olla se lopun elämää ihme tai lopunelämän tuho. Kummasta olen enemmän valmis ottamaan riskejä? Menettää kaikki, ehkä jopa kerralla vai onko sellaista vaihtoehtoa että antaa asioiden mennä omalla painollaan? Siihen vaihtoehtoon en haluaisi uskoa vaikka ehkä se on se realistisin olemassa oleva. En tiedä mitä panostaa kun tuntuu että kaikki on sanottu. Vai olenko sanonut niitä vieläkään tarpeasti hyvin artikuloiden? Vai näyttelinkö vain osan ja kohtauksen niin että annan muille vaan vallan päättää kaikesta jättäeni itseni ulkopuolelle? Mikä valinta minä olin ja kenelle?