...

Hetki sitten tuntui että mulla olis ollut miljoona asiaa sanottavana ja nyt ne kaikki sanat on takertunut kurkkuun kiinni. Tuntuu kuin puoliksi tukehtuisi. Päässä pyörii jatkuvasti kummallisia ajatuksia ja tunteet sekoittaa sen tuottamisen sanoiksi. Kurkussa on pala mitä en vain tunnu saavan pois. Mä mietin listaa asioista mitä piti saada ylös ja edelleen vaan mun päässä pyörii enkä saa mistään mitään selkoa. On haaveet ja toiveet ja tunteet. Ja sitten olisi se mitä pitäisi tehdä. Huimaa. Onko tääkin sit sitä tunne yliherkkyyttä ettei voi ajatella hetkeäkään järjellä koska siihen tunteeseen tahtoo tuntuvan nyt tukehtua. Pistelee vartalosta kun muistelee tiettyjä hetkiä. Hurjia kylmiä väreitä kaikkeen tähän valmiiksi sekavaan olotilaan. Ja tiedän ettei tämä kummallisuus ole hetkeen häviämässä.. Kuinka sitä vain lievittäisi ilman että satuttaa itseään..? Olen aivan pelkkää pistettä toisensa perään... Siinä varmaan kiteytettynä tai ainakin yritys selittää itelle miltä nyt tuntuu..

Kitinää ja valitusta

Oon aivan takki tyhjä. Eilen oli taas niitä päiviä kun olisin voinut ajaa rekan alle välittämättä siitä selvitäänkö siitä vai ei. Samalta tuntu tänäänkin. Aivan paskana siitä kun kaikki hajoaa käsiin ja menee päin vittua ihan suomeksi sanottuna. Tekee mieli vaan itkee ja pyörii tässä omassa tuskassa ja sulkee kaikki ikkunat ja ovet niin ettei kukaan enää ikinä pääse mun lähelle. Mä olen niin surullinen ja niin väsynyt ja niin onneton etten jaksa nähdä sitä parempaa huomista. Itken miksi tää kaikki vaan pitää sattua mulle ja tuntuu että oon vaan tässä kaikessa yksin. Enkä tiedä selviänkö tästä kaikesta. En jaksa enää toivoa tai uskoa että mikään ikinä voisi edes mennä niinkuin minä haluaisin. Kaikki menee vaan pieleen ja jään yksin kitisemään. Tuntuu että valitan ihan kaikesta ja saan kaikki kaikkoamaan mun ympäriltä. Kaikkien kanssa sukset ristissä ja taas mä oon yksin itkemässä sitä että en ymmärrä miksi näin pitää aina käydä mulle. Suututan kaikki enkä saa mistään kiinni. Mä halusin elämältä niin paljon muuta kuin mitä olen saanut. On asioita mistä on päästy yli mutta nyt kaikki se paska tulee vaan uudelleen mieleen. Mistä edes hakea lohtua kun se ainut ihminen jonka lohdusta kaipaan taitaa vaan vihata mua ja nähdä mussa vaan kaiken pahan ja väärän. Mä luulin jo että olisin löytänyt itseni uudelleen ja saisin rakennettua itselleni normaalin ja tasapainoisen elämän kun taas tuli se hetki kun vietiin matto mun alta ja lujaa. Mä en jaksa uskoa mihinkään. Mä en halua uskoa että tää kaikki vaan oli nyt tässä. Musta on tullut riippuvainen toisesta ihmisestä ensimmäistä kertaa mun elämäni aikana ja nyt mulle ei jäänyt mitään mistä yrittää pitää kiinni. Mun arvomaailma on rikottu mun haaveet on tuhottu ja mä jään vaan yksin tähän pahaan oloon ja tuskaan ilman ymmärrystä. Asiat menee aivan päin vastoin mitä kuvittelin ja sätin itseäni siitä että halusin uskoa ja tuntea. Mihin se johti? Kitinää ja itkua siitä tuli ja olen vielä enemmän rikki mitä pystyin ensin uskomaan. Miten tästä eteenpäin ilman että vain vellon itsesäälissä miltä se varmasti kuullostaa. Olen tunteiden loukussa enkä pääse ylös. Olen niin syvällä omassa pahassa olossa jota olen yrittänyt purkaa. En silti pääse mihinkään. Haluan olla rakastettu, arvostettu, haluttu ja sen arvoinen että saan hellyyttä ja rakkautta osakseni. Tuntuu liian pahalta kun ei pääse toisen kainaloon ja itkeä toisen sylissä samalla kun se paijaa hiuksia ja sanoo että kaikki järjestyy. Mä haluan vaan vajota jonnekin missä mun ei tarttis olla enää mun tunteiden ja ajatusten kanssa. Mä pelkään että mä en ikinä pääse sinne tai tästä yli.

Yritin pitää sen kaiken sisälläni

Yöt on ne kaikista kauheimmat kaikista. Ja pitkään aikaan mikään yö ei ole ollut näin hirveä. Joka ilta yrittää ajatella että kyllä ne kaikki asiat vaan järjestyy. Yrittää saada mistä tahansa pienistä asioista kiinni ja yrittää iloita melkein väkisin. Yritän pitää sen pahan olon väkisin poissa. Ettei nää kyyneleet pitkin poskia ja taukoamaton paine purskahtaisi enää esiin ikinä. Etten kouristelisi siinä pahassa olossa ja oman pääni sisällä. Etten vihaisi itseäni tästä kaikesta tuntemasta tuskasta mitä on järjettömän vaikea kenellekään ulkopuoliselle yrittää mitenkään sanoin kuvailla. Yritän pitää sen kaiken pahan olon niin syvällä ettei näin tarvitsisi enää ikinä tuntea. Olla yksin siinä tilanteessa kun hetkessä se tunteiden vyöryävä ryöppy syöksyy ulos väkisin. Yritän päivä päivältä kovemmin että kovettuisin itse sille pahalle ololle. Yritän ajatella mitä tahansa positiivista. Vielä en ole luovuttanut mutta vain vielä. Se louvuttaminen käy aina mielessä jokaikisen kerran kun se kaikki sisälle syvälle tungettu kaivaa tiensä esiin. Se luovuttaminen tulee liian helposti mieleen joka kerta kun tuntuu näin pahalta ja sille ei vain tunnu sillä hetkellä tulevan minkäänlaista lohtua tai helpotusta. Yritin taas niin kovasti pitää itseni pinnalla mutta en voinut sille mitään. En enää pystynyt tunkemaan niitä kaikkia tunteita sinne syvälle. Tänään ei ollut se päivä jolloin pystyin siihen paremmin. Anna anteeksi. Haluan antaa itsellenikin aikanaan anteeksi mutta se päivä ei ollut vielä tänään. Ei vielä. Olen pahoillani. Enempää en pysty sanomaan.

taas taaksepäin ajattelua

Mulla oli vielä hetki sitten miljoona ajatusta mitä voisin jakaa vaan itteni kanssa. Ja nyt mä en keksi enää mitään sanottavaa koska mut täytti ääretön tyhjyys, suru ja ikävä. Kelailen sellasia asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja tilanteita missä olisi pitänyt avata suu ja sanoa asiat ääneen. Kelailen viime syksyä ja sitä käsittämätöntä pahaa oloa. Mietin miten se eroaa tästä pahasta olosta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen se että mä en sillon tiennyt mitä se paha olo oli. Nyt mä osaan jo jotenkin eritellä asioita. Enkä siihen pystyisi, ellei multa kerran viikossa kysyttäisi miltä se tuntu. Mun paha olo oli henkistä ja fyysistä ja ihan samaa se on nytkin. Sillon pysty syyttämään helposti kaikkia muita vaikka se vika oli ihan vaan mussa itessä. Nyt se tilanne on ainakin tasan niin että päädyn syyttämään itseäni. Sättimään asioista mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa toisin. Sättiä siitä että mä annan asioiden liian helposti olla enkä tartu niihin ajoissa että voisin niitä korjata. Mietin kaikkia niitä ajatuksia mitä mulla oli vuosi sitten. Mietin sitä kun piti piilossa kaikilta itkeä ja ahdistua ymmärtämättä sitä mitä itelleen tekee. Minkälaisia ratkaisuja teki silloin. Mitä asioita tuli sanottua sille yhdelle ainoolle jonka kanssa oli hyvä olla. Miten paljon pysty toista satuttamaan niillä sanoilla ja asioilla mitkä ei ollut sen syytä. Ei sillon ollu vikaa kenessäkään mussa kun mussa itessä. Sillon mun paha olo oli aivan erilainen. Mä en ollut surullinen. Mennyttä aikaa en pysty muuttamaan vaikka haluaisin. Asiat on jo tapahtunut, pahat asiat on jo sanottu ja rumat sanat on jo syljetty. Miten kukaan muukaan voi niistä asioista päästä yli kun mä en osaa vieläkään selittää ja pyytää anteeksi tarpeeksi sitä mitä mä olen itse aiheuttanut. Että voi tulla kamala olo omista teoista ja niiden seurauksista. Haluaisi vaan pyytää anteeksi ja anteeksi kerta toisensa jälkeen ja yrittää unohtaa. Ikinä en tule unohtamaan se on ihan varmaa, mutta se että pääsisin itse niiden asoiden kanssa tasoihin. Ehkä mä en voi sitä enää tehdä koska tilanne on taas muuttunut. Mä olen muuttunut. Mä olen kasvanut. Mä olen osittain päässyt siitä hävityksestä ylöspäin vaikka samalla paiskautunut aivan toiseen suuntaan. Tuntuu että mä mietin taas niin sekavia kun ajatukset laukkaa. Mulla on paha mieli ja siitä mä en pääse mihinkään. Siksi mä ehkä näitä asioita oon taas hautonut monta päivää enkä osaa niitä sanoa sille jolle ne pitäisi. Vaikka se ei muuttaisi asioita ja tilannetta, mutta saisin kerrottua kuinka väärässä mä olin ja kuinka paska ja ilkeä mä olin mun teoilla ja sanoilla. Syyllisyys. Sitä se ehkä on. Ja iso määrä häpeää. Ja paljon sanomattomia asioita siltä ajalta kun mun olis pitänyt olla kaikin puolin rehellinen. Nyt vuosi kaiken jälkeen sitä on helppo puida ja eritellä kun itse näkee asioita muiden silmin. Mä ehdin olla jo onnellinen ja nyt mihin mä taas päädyin. Oma itseni kysyy takaisin kuka oot ja mitä helvettiä sä teet? Mun on pakko vaan vastata että mun suru ja halu muuttaa asioita estää mua tekemästä loppujen lopuksi yhtään mitään. Enkä mä edes tiedä pääsenkö koskaan tästä yli. Ehkä mä sen sit ansaitsin.

Typerää :(

Musta tuntuu nyt typerältä. Mulla on typerä haave saada olla vieläkin sen ihmisen kanssa joka ei selvästi halua enää vaan olla mun kanssa vaan haluaa jotain muuta. Mulla on typerä haave siitä että edelleen saisin sen ihmisen kanssa olla vielä tulevaisuudessa vaikka tilanne on nyt mitä on. Musta tuntuu typerältä haluta sen ihmisen kainaloon ja vielä kuvitella sen suostumisen ja kainalossa olemisen jälkeen että se tarkoittaisi jotain. Musta vaan kaikki mun ajatukset tällä hetkellä on typeriä ja tää olo on todella typerä. Olla pettynyt sellasta asiasta mistä ei edes tiennyt pitääkö se paikkaansa. Itkettää koska on niin typerä olo. Miten mä voin olla niin typerä? Ja typerää on miettiä sitäkin onko tää nyt typerää vai ei ajatella näin? Mä en todella tiedä enää mistään mitään ja tää on typerää...

Pakkotoistossa

On vain asioita elämässä joille et voi mitään. On vain asioita ja paljon asioita elämässä joille et voi mitään. On asioita joita et voi muuttaa asioita joita et voi hallita. On asioita joiden suuntaa et voi kääntää. On asioita joille et vain voi mitään. On ihmisiä jotka satuttaa sinua ja et voi sille mitään. On asioita joita et voi muuttaa. Ihmiset ovat mitä on etkä voi niitä muuttaa. On asioita jotka eivät mene niinkuin sinä haluaisit ja et voi niihin vaikuttaa. On asioita joille et vain yksinkertaisesti voi tehdä paskaakaan vaikka haluaisit.

Koko päivä pelkkää pohdintaa

Uskomatonta että koko päivän pää on käynyt tuhannella kierroksella. Tuntuu kamalalta kun sitä pyörimistä ei voi lopettaa. Miettii syitä ja yrittää keksiä vastauksia omiin kysymyksiin oikeasti löytämättä yhtään vastausta koska niitä ei voi tietää oikeiksi. Onko ne kysymyksetkään edes niitä oikeita kysymyksiä. Jos voisi taas vaan pysäyttää kaikkien ajatusten juoksun ja lopettaa ylimääräisen vatvomisen ja keskittyisi hoitamaan ne pakolliset asiat. Jotenkin ei pysty keskittymään mihinkään. Ei halua luovuttaa vieläkään vaikka ei ole enää mitään minkä eteen luovuttaa. Mä olen tällänen kaikkine vikoineni, kaikkine virheineni. Kaikkine heikkouksineni. Jotkut asiat voi parantua ja löytää uuden reitin mutta kaikki se ei voi vain koskaan muuttua toiseksi. Silloin en olisi enää oma itseni. Olisin joku muu, joku vähemmän se mitä tiedän ja tunnen. Miksi asioita pitää tuntea ja ajatella näin syvällisesti taas? Miksi pää menee pyörälle muutamasta pienestä asiasta ja eleestä? Miksi miksi miksi miksi miksi. Perkele. Mä hukutettu näihin kaikkiin kysymyksiin joihin vain en osaa yksin vastata! Mä hajoamiseen taas tähän yksin tietämättömyyteen ja tekisi mieli käpertyä ja itkeä se kaikki pois. Liikaa vaaditaan jo siihen itkemiseenkin. Mihin mä olen menossa ja miksi nää kaikki asiat on näin levällään ja miksi kaikki meni tähän missä ne on nyt levällään ja minä hajalla tietämättömyydestä. Kumpa tän vois hetkeks laittaa vaan paussille...